Kantaako valtio vielä vastuuta kulttuuriperinnöstään?

Valtion tehtävät lisääntyivät 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen teollistumisen, talouden, tieteiden ja taiteiden kehityksen sekä kansalaisyhteiskunnan muotoutumisen johdosta. Erityisen voimakas oli murros sotien jälkeen. Hyvinvointivaltiota luotiin mm. virastoja, hoivalaitoksia, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja rakentamalla sekä muun julkisen sektorin, kuten kulttuuritoiminnan ja -rakentamisen ohjauksella ja tuella.

Valtio on rakentamisessaan, niukoinkin voimavaroin, lähes aina pyrkinyt kauneuteen, kestävyyteen, vaikuttavuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Samalla on syntynyt perintöä, jota kannattaa vaalia.

Julkinen rakentaminen, rakennusten hoito ja kulttuuriperinnön vaaliminen ovat pitkään kulkeneet käsi kädessä valtion toiminnassa. Valtion rakennusten suojelu on perustunut lakiin 1960-luvulta lähtien. Aktiivisin suojelu on kohdistunut hallinto-, opetus- ja kulttuurirakennusten joukkoon, vaikka kasarmeja, vankiloita ja mm. liikenteen rakennuksiakin on pidetty silmällä.

Viime vuosina tämä valtion kulttuuri on alkanut murtua.

Turku virastotalo 10 aula 2 3 krs STi 2015

Turun virastotalo, naapureinaan Turun kaupunginteatteri ja Wäinö Aaltosen museo, on tärkeä osa Aurajoen kaupunki- ja kansallismaisemaa. Sen arkkitehtoninen laatu ulottuu myös sisätiloihin, kuvassa rakennuksen toisen ja kolmannen kerroksen aulatiloja. Rakennus valmistui 1967, arkkitehteinaan Risto-Veikko Luukkonen ja Helmer Stenros. Kuva Soile Tirilä, Museovirasto.

Kiinteistöomaisuutta keskitetään ja tehostetaan

Valtion käyttämien rakennusten määrä on vähentynyt 1980-luvulta lähtien, kun valtiokäyttö on loppunut ja toimintoja ja kiinteistöjä yhtiöitetty ja yksityistetty. Valtion rakentamaa perintöä hallinnoivat nykyisin myös esimerkiksi yliopistojen kiinteistöyhtiöt, Finavia, VR-Yhtymä Oy, Posti Group Oyj ja Suomen Viljava Oy.

Samalla valtion kiinteistöjen hallintaa on keskitetty Senaatti-kiinteistöille, Metsähallitukselle ja Väylävirastolle. Lisäksi eduskunnalla, tasavallan presidentin kanslialla, Suomen Pankilla ja Suomenlinnan hoitokunnalla on edelleen valtion kiinteistövarallisuutta hallinnassaan.

Valtio ohjaa kiinteistöjensä käyttöä pääasiassa toimitila- ja kiinteistöstrategioillaan (2014 ja 2010) sekä budjettiratkaisuillaan. Kiinteistöstrategia ohjaa kiinteistöomaisuuden mahdollisimman vähien haltijoiden käsiin, joista Senaatti-kiinteistöt on keskeisin. Toimitilastrategia ohjaa niukempaan tilankäyttöön, minimoimaan käytössä olevat neliöt suhteessa henkilömäärään. Kyse on siis tilojen kustannustehokkuuden lisäämisestä. Budjetissa kiinteistöjen hoitoon osoitetut määrärahat vähenevät.

Ongelmien ydin

Tällä hetkellä valtion kiinteistövarallisuuden ohjaus ajaa kiinteistönhaltijoita ja käyttäjiä luopumaan kulttuurihistoriallisesti merkittävistä rakennuksista.

Käyttäjän tavoitteena on saada mahdollisimman toimivat ja halvat tilat, usein huomioimatta rakennuksen muita merkityksiä. Kiinteistönhaltija haluaa keskittää mahdollisimman monet valtion toimijat mahdollisimman vähiin rakennuksiin ja luopua muista rakennuksista. Kiinteistönhaltijallakaan ei ole intressiä pitää hallussaan kulttuurihistoriallisia rakennuksia, jollei niille löydy käyttäjää. Suojeluviranomaisen näkökulmasta valtion tulisi kuitenkin ylläpitää toimintaansa rakennuksissa, jotka parhaiten ilmentävät valtion historian eri ulottuvuuksia. Intressiristiriidat tulevat esiin viimeistään, kun kohdetta ollaan jo luovuttamassa valtiolta. Mutta turhan usein vasta silloin.

Budjettitalouden piirissä olevien Metsähallituksen ja Väyläviraston kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet ovat nekin ongelma. Ydinongelmana on miljoonien korjausvelka ja riittämätön budjettirahoitus kohteiden hoitoon. Esimerkinomaisesti Senaatti-kiinteistöille 2014 siirrettyjen linnojen (Turun linna, Hämeen linna ja Olavinlinna) korjauksiin ja kunnossapitoa varten Museovirasto maksaa Senaatti-kiinteistöille vuokraa n. 8 miljoonaa eruroa vuodessa, jonka avulla on tehty kymmeniä korjaushankkeita linnoissa. Samassa ajassa Metsähallituksen rahoitus ei ole riittänyt yhteenkään korjaukseen Raaseporin linnassa, jonka muurien korjaustarve arvioitiin jo vuosikymmenen alussa hyvin kiireelliseksi. Vaatiiko budjettirahoituksen saaminen muurien sortumista?

Näkymä Kouvolassa sijaitsevasta Sippolan koulukodista, joka aloitti toimintansa 1900-luvun alussa Sippolan kartanon (hovin) tiloissa. Ympäristön laatu on olennainen julkisen sijaishuollon palvelua. Kuva Soile Tirilä, Museovirasto.

Rahoituksen ongelmana on myös epäsuhta eri kohteiden rahoitustarpeiden ja toteutuneen rahoituksen välillä. Museovirasto maksaa Senaatti-kiinteistöille vuodessa Turun linnasta vuokraa 4 miljoonaa euroa ja linna on kohtuullisessa kunnossa. Samaan aikaan Suomenlinnan hoitokunta saa koko linnoituksensa, kuten sen kilometristen muurien hoitoon budjetissa 3,1 miljoonaa euroa.

Onko Senaatti-kiinteistöt ainoa valtion toimija, jolla on tarpeeksi voimavaroja rakennusperinnön hoitoon, ja silläkin vain jos asiakkaalla on riittävä halu käyttää siihen budjettirahoitustaan.

Se, mikä todellisuudessa on valtion kokonaisetu, hämärtyy.

Mikä neuvoksi?

Kysymyksiä, joihin pitää hakea vastauksia, ovat esimerkiksi:

Millaisen arvokohteiden joukon on säilyttävä valtiolla?
Miiten rahoittaa sen käyttö ja korjaaminen?
Miten korjata esimerkillisesti, siis ekologisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävästi?
Miten helpottaa nykyisen rakennuskannan käyttöä siten, että kulttuurihistorialliset ominaispiirteet otetaan huomioon?

Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää muutoksia sekä lainsäädäntöön että valtiota edustavien tahojen ajattelutapoihin, arvopohjaan. Kulttuuriperinnölle pitää antaa arvo myös julkisen kiinteistönhallinnan käytännöissä.

Osmo Lapon hienoa, niukkaa ja tiukkaa arkkitehtuuria Vekaranjärven varuskunnassa. Kuva Soile Tirilä, Museovirasto.

Lainsäädännön ja muun ohjauksen uudistaminen

Laeilla ja strategioilla määritetään valtion vastuita yhteiskunnassamme, samoin valtion eri sektoreiden, virastojen ja laitosten edellytyksiä toimia yhteisen kulttuuriperintömme vaalijoina.

Toimitilastrategia vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisia kiinteistöjä halutaan pitää valtiolla ja miten rakennuksia uudistetaan. Monitilaympäristö-konsepti ja laskennallinen tilatehokkuus estävät yksipuolisesti tulkittuina kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden tilojen ominaispiirteiden huomioimisen ja pitämisen käytössä. Työ ja sen tekemisen tavat muuttuvat. Työtä on silti voitu ja voidaan jatkossakin kehittää monenlaisissa ympäristöissä. Ihmiset, eivät tilat, ratkaisevat toimintakulttuurien uudistumisen ja palvelukyvyn parantamisen. Digitaalisuuskaan ei ole tilakysymys.

Huolellinen harkinta, riittävät ja taloudelliset selvitykset sekä muutosten minimoiminen vähentävät korjaamisen kustannuksia sekä siihen perustuvia vuokravaikutuksia. Kun käyttö vaatii tiloihin muutoksia, kannattaa ne suunnitella rakennuksen ominaispiirteisiin tukeutuen. Käyttäjällä on oltava vuokratasoonkin perustuvia kannustimia vastata valtion kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Valtion kokonaisetu on ymmärrettävä tarpeeksi laajasti. Tavoitteena on oltava riittävän arvokohteiden joukon pitäminen käytössä, tarvittaessa Senaatti-kiinteistöjen ja käyttäjien yhteistyönä haettavilla toiminnallisilla ja taloudellisilla erityisratkaisuilla.

Valtion nykyiset kiinteistöstrategia ja toimitilastrategia vaativat uudistamista. Valmistelun on oltava laajapohjaista siten, että myös kulttuuri- ja luonnonperinnön näkökulmat huomioidaan muutenkin kuin korulauseina.

Rajat valtion rakennusten myynnille

Edellä todettu ei tarkoita, etteikö valtio voisi luovuttaa rakennuksia ja muuta kiinteistövarallisuutta pois omistuksestaan. Jos kohde ei liity tiiviisti valtion omaan historiaan tai jos rakennuksille ei ole luontevaa käyttöä eikä vuokralle tai hoidolle maksajaa, kannattaa toki etsiä vastuullisia omistajia ja järkeviä käyttöjä. Esimerkkeinä tästä käykööt Siuntiossa oleva, jo myyty Suitian kartano, Alvar Aallon suunnittelema Kulttuuritalo ja Aleksanterin teatteri Helsingissä.

Mutta rajansa kaikella, luovutuksillakin. Esimerkkinä lääninhallinto, joka on yksi valtion keskushallinnon ydintarinoista. Tähän nähden pyrkimys arkkitehti C. L. Engelin suunnittelemien Hämeenlinnan ja Mikkelin lääninhallitusten rakennusten luovuttamisesta on absurdia. Rakennukset edustavat julkisen arkkitehtuurimme ja kulttuurihistoriamme ydintä. Ne ovat aluetasolla sitä, mitä valtioneuvoston linna pääkaupungissa.

On aika keskustella siitä, millä rakennuksilla on valtiolle sellaista kulttuurihistoriallista merkitystä, ettei niistä voida luopua. Valtiolla on oltava käytössään ja hoidossaan edustava ja monipuolinen otos sen historiasta kertovia rakennuksia. Tämä vaatii nykyistä kattavampaa ja ennakoivampaa arvokohteiden tunnistamista, jotta niihin voidaan sitoutua ja sovittaa yhteen suojelun, käyttöjen ja uudistamisen tarpeita. Ja ottaa ne huomioon kiinteistö- ja toimitilastrategioissa.

Museoviraston käytössä oleva rakennus Sturenkatu 2a Helsingissä. Entinen Kotitalousopettajaopisto on onnistunut esimerkki rakennuksen uudelleenkäytöstä. Kuva Soile Tirilä, Museovirasto

Valtion näytettävä esimerkkiä

Perustuslain mukaan vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Valtio edustaa kaikkia suomalaisia ja sen on oltava esimerkillinen. Valtion aktiivisena vastuuna on turvata oman rakennusperintönsä monimuotoisuus, sen keskeisten ominaispiirteiden vaaliminen sekä kulttuuriarvot. Jollei valtio sitä halua, niin miten sitä voitaisiin edellyttää muiltakaan?

Tavoitteeseen pääseminen edellyttää sitä, että kaikki toimijat tulevat vaatimuksissaan toisiaan vastaan. Museovirasto on tähän valmis, ovatko muut? Rakennusten kestävä käyttö on niiden parasta suojelua.

Osastonjohtaja Mikko Härö
Kiinteistöpäällikkö Erno Nolvi

Etusivu

Arkisto