Arkisto
2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
Linkit
Museoviraston verkkosivut
Museovirasto Facebookissa
Valinnat ja vaikuttaminen puhuttavat Euroopan arkeologeja
Arkeologisen kulttuuriperintöhallinnon eurooppalaiset asiantuntijat kokoontuivat Ateenan Akropolis-museossa maaliskuussa EAC:n (Europae Archaeologiae Consilium) eli Euroopan arkeologisen neuvoston 18. yleiskokoukseen ja symposiumiin. Tämänvuotisena teemana oli arkeologisen kulttuuriperinnön suojelua ja tutkimusta koskevien valintojen tekeminen. Aihe on ajankohtainen meilläkin. Symposiumissa Suomen kannalta kiinnostavia olivat erityisesti kokoelmapolitiikkaa, strategioita, kenttätyön laatua ja arkeologisia toimijoita käsittelevät esitykset.EAC – eurooppalaisen arkeologian asiallaVuonna 1999 perustettu EAC on Euroopan arkeologisesta kulttuuriperintöhallinnosta vastaavien toimijoiden verkostoksi. Se toimii alan yhteistyön ja tiedonvaihdon foorumina sekä alan toiminnan kehittäjänä. Neuvostossa on kolmisenkymmentä jäsenmaata. Suomi on ollut EAC:n jäsen alusta lähtien, ja vuosina 2007–2010 sen puheenjohtajana toimi Marianne Schauman-Lönnqvist. EAC:n vuosittaisiin tapaamisiin sisältyy jäsenmaille tarkoitettu kokous ja avoin symposium. Työryhmissä käsitellään alan erityiskysymyksiä, vaikkapa vedenalaista kulttuuriperintöä tai arkistojen ja kokoelmien hallinnan periaatteita. EAC:lla on myös omaa julkaisutoimintaa. Arkeologit vaikeiden valintojen edessäSymposiumin otsikko Dare to Choose – Making Choices in Archaeological Heritage Management kannusti arkeologeja priorisointeihin. Useissa maissa arkeologiaan käytettävät voimavarat ovat vähentyneet. Talouden tiukentuminen pakottaa arkeologit miettimään alansa tulevaisuutta ja toimintaedellytyksiä uusista näkökulmista. Digitalisaatiokin on tuonut muutoksia, ei ainoastaan uusia työkaluja ja aineistoja vaan myös toisenlaisia toimintatapoja. Ennakkokyselyssä oli kartoitettu muun muassa rahoituksen kohdentumista, valintojen, arvottamisen ja priorisoinnin kriteerejä sekä päätöksenteon läpinäkyvyyttä. Lisäksi kysyttiin kohteiden määrittelystä, tutkimusmenetelmien ja arkistoitavien aineistojen valinnasta sekä tutkimusten laadun tieteellisen merkittävyyden arvioinnista. Arkeologiaa ei ole ilman yleisöä, ja kyselyllä selvitettiin, miten eri kohderyhmät otetaan huomioon kenttätyössä ja tutkimustietoa välitettäessä. Tuloksia käytetään jäsenmaiden arkeologista toimintaa tukevan toimintasuunnitelman ja ohjeistusten tekemiseen. Tämän päivän päätöksillä vaikutetaan kauas tulevaisuuteenDavid Bibby ja Duncan H. Brown esittelivät EAC:n arkistotyöryhmän näkemyksiä valinnoista, jotka liittyvät arkeologisen materiaalin arkistointiin ja kokoelmiin ottamiseen. Vähenevät resurssit ja tilojen puute asettavat paineita karsia kokoelmiin otettavaa materiaalia. Työryhmä muistutti, että valintakriteerien tulee aina perustua arkeologisiin lähtökohtiin, kuten aineiston mahdollisuuksiin tulevaa tutkimusta ja analyysejä ajatellen. Tärkeää on myös aineistojen hyödynnettävyys museotoiminnassa. Arkeologien tulisi vastustaa valintoja, joissa käytetään perusteina tilan puutetta, resurssipulaa tai kaupallisia intressejä. Valinnoissa on katsottava tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen. Tanskan malli todistaa, että strategioita tarvitaan tutkimuksessakinThomas Roland esitteli Tanskassa verkkosivustona julkaistua kansallista arkeologista strategiaa, jota on ollut laatimassa laaja ja kattava joukko asiantuntijoita. Työkalun avulla voidaan arvioida ja määritellä arkeologisen tutkimuksen tavoitteita ja painopisteitä aikakausittain, alueittain ja teemoittain. Strategia on ollut kolme vuotta käytössä ja johtanut arkeologisen tutkimuksen parempaan ymmärtämiseen ja fokusoidumpaan työtapaan. Samalla argumentointi on parantunut ja voimavarat osataan aiempaa selkeämmin kohdistaa kohteisiin, joista on saatavissa relevanttia uutta tietoa. Rolandin mukaan strategia voi tukea priorisointia vain, jos se tuottaa ajantasaisia katsauksia tutkimustilanteesta, keskittyy erityisesti tietämyksemme aukkoihin ja sisältää metodologiaan liittyvää ohjausta. Strategiassa on otettava huomioon arkeologinen kulttuuriperintö mahdollisimman kattavasti ja sen on oltava avoin muutoksille. Hyvä arkeologinen strategia on ymmärrettävä myös rakennuttajille ja poliitikoille! Laatujärjestelmä luo läpinäkyvyyttä Hollannin arkeologiaanBert Groenewoudt esitteli Hollannin kansallista laatujärjestelmää, joka perustuu sekä lainsäädäntöön että sovittuihin käytäntöihin (tutkimusohjelma, laatustandardit, sertifiointi ja ammattirekisteri). Arkeologisen kulttuuriperintöhallinnon tueksi on koottu työkalupakki (Archaeological Knowledge Kit), joka käsittää tietokantoja, oppaita ja ohjeistuksia erilaisiin menetelmiin. Toistakymmentä vuotta sitten laadittu kansallinen tutkimusstrategia (NOaA) on päivitetty viime vuonna maan arkeologien yhteisenä ponnistuksena. Sen tavoitteena on tarjota tutkimuskysymyksiä erityisesti maankäyttöhankkeisiin liittyviä kenttätöitä varten. Strategian tarkoituksena on myös tuoda esiin arkeologisen tutkimuksen hyötyjä tieteelle ja yhteisölle. Uusliberalistinen politiikka ei anna arvoa arkeologialle UnkarissaUnkarilainen Gábor Virágos tarjosi esityksellään Dare to Loose hyytävän esimerkin siitä, miten talouden kriisiä kovalla kädellä korjaava politiikka vaikuttaa arkeologian toimintaedellytyksiin. Unkarin arkeologista toimintaa on myllätty viime vuosien aikana useaan kertaan. Virágosin mukaan arkeologisen kulttuuriperinnön suojelu ja tutkimus on rapautunut vuoden 2010 jälkeen toteutettujen muutosten takia. Maankäyttöhankkeiden edellyttämä tutkimustoiminta on yksityistetty ja kenttätyöt minimoitu, hankkeen toteuttajan velvollisuuksia vähennetty ja aikatauluvaatimuksia tiukennettu. Budjetointi on muutettu kokonaiskattavuudesta prosenttiperiaatteeseen: kustannukset voivat olla korkeintaan 1 % hankkeen kustannuksista, kuitenkin enintään 666 666 euroa (!). Huolestuttavinta Unkarissa tuntui lopulta olevan havainto, että tutkimuksia ei enää raportoida kunnolla. Sen seurauksena aineistot eivät ole hyödynnettävissä tutkimuksessa, eikä tuloksia julkaista tai esitellä. Arkeologit, yhteiskunta ja suuri yleisöSymposiumin yhteenvetokeskustelussa pohdittiin arkeologeja osana muuta yhteiskuntaa ja arkeologien suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Johtopäätöksenä oli, ettei arkeologiaa ole ilman yleisöjä ja että se tarvitsee tukijoitaan ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Adrian Olivier kiteytti arkeologien roolin osuvasti: Meidän ei tarvitse yrittää miellyttää kaikkia, mutta meidän kannattaa kuunnella muita, kunnioittaa muiden näkemyksiä ja ottaa ne parhaan kykymme mukaan huomioon. Entä Suomi?Symposiumissa kuultu ja koettu saa miettimään omaa arkeologista toimintaamme. Mitä voisimme tehdä Suomessa valintojen tueksi ja vaikuttavuuden vahvistamiseksi? Lähitulevaisuuden tavoitteet voisi mielestämme tiivistää seuraavasti: Enemmän strategisuutta, ohjelmallisuutta ja suunnitelmallisuutta Suomalainen yhteiskunta ja tiede tarvitsevat arkeologeja. Tutkimusalamme tavoitteita ja tulevaisuutta koskeva keskustelu kuuluu kaikille arkeologeille ja ehkä vähän muillekin – vai mitä mieltä olet? Marianna Niukkanen yli-intendentti Sirkka-Liisa Seppälä erikoistutkija Lisää EAC:n toiminnasta neuvoston kotisivuilla (englanniksi): http://www.europae-archaeologiae-consilium.org/ Tutustu EAC:n julkaisemiin oppaisiin: http://www.europae-archaeologiae-consilium.org/eac-guidlines Tanskan kansallinen arkeologinen strategia (tanskaksi): http://slks.dk/fortidsminder-diger/arkaeologi-paa-land/museernes-arkaeologiske-arbejde/arkaeologiske-strategier/ Hollannin arkeologinen tutkimusalusta (hollanniksi): Archeologieplatform: https://archeologieinnederland.nl/node/531 (4.5.2017) |  EAC:n kokous järjestettiin keskellä Ateenaa sijaitsevassa monumentaalisessa Akropolis-museossa. Kuva: Sirkka-Liisa Seppälä, Museovirasto. EAC:n presidentti Leonard de Wit muistutti puheessaan, että huolenaiheistaan huolimatta arkeologia on jaettu ja iloinen asia: Share the fun! Kuva: Marianna Niukkanen, Museovirasto. Blogin kirjoittajat Ateenassa kansanvallan syntysijoilla Pnyx-kukkulalla, taustalla Akropolis. |
| Twiittaa |
2 kommentti(a)
Kommentoin Tuijan kirjoittamaa, olematta arkeologi tai tutkija:
Minusta blogin viesti on, että valintoja kannattaa joka tapauksessa tehdä. Myös koska niitä joudutaan tekemään. Mieluusti siis mahdollisimman tietoisesti ja perustellusti?
En ósaa ajatella, että 'viranomaisarkeologia' (?)pyrkisi rajoittamaan muiden toimintaa. Tai että ainakaan Museovirasto haluaisi pelkistää arkeologeja kaivausteknikoiksi.
Sirkka-Liisa ja Marianna peräänkuuluttavat minusta lisää strategisuutta ja ohjelmallisuutta, eivät kuitenkaan kiveen hakattua strategiaa. Sellaisiahan joskus muinoin tehtiin mutta ainakin Museoviraston osalta taisivat pysähtyä omaan mahdottomuuteensa (epärealistisuuteensa). Mutta saatan olla väärässäkin.
Kirjoittajat nimenomaan kaipaavat mukaan koko arkeologiyhteisöä. Minusta Museovirasto on jo hyvän aikaa pyrkinyt toiminnassaan tällaiseen avoimuuteen ja vuorovaikutteisuuteen.
Mikko Härö 8.5.2017 13:57
Minusta blogin viesti on, että valintoja kannattaa joka tapauksessa tehdä. Myös koska niitä joudutaan tekemään. Mieluusti siis mahdollisimman tietoisesti ja perustellusti?
En ósaa ajatella, että 'viranomaisarkeologia' (?)pyrkisi rajoittamaan muiden toimintaa. Tai että ainakaan Museovirasto haluaisi pelkistää arkeologeja kaivausteknikoiksi.
Sirkka-Liisa ja Marianna peräänkuuluttavat minusta lisää strategisuutta ja ohjelmallisuutta, eivät kuitenkaan kiveen hakattua strategiaa. Sellaisiahan joskus muinoin tehtiin mutta ainakin Museoviraston osalta taisivat pysähtyä omaan mahdottomuuteensa (epärealistisuuteensa). Mutta saatan olla väärässäkin.
Kirjoittajat nimenomaan kaipaavat mukaan koko arkeologiyhteisöä. Minusta Museovirasto on jo hyvän aikaa pyrkinyt toiminnassaan tällaiseen avoimuuteen ja vuorovaikutteisuuteen.
Mikko Härö 8.5.2017 13:57
Kun kerran kommentteja ja mielipiteitä kysyttiin, tässä joitakin, koskien nimenomaan kirjoituksessa mainittuja kansallisia tutkimusstrategioita. Ensinnäkin totean, että kirjoitus on – ymmärrettävistä syistä – laadittu viranomaisarkeologian näkökulmasta. On syytä kuitenkin muistaa, että näkökulmia on muitakin.
Viranomaisarkeologian kannalta saattaa olla jopa hyväksi laatia erilaisia strategioita tutkimuksen kohdistamiseksi. Strategiat kuitenkin väistämättä myös rajoittavat tutkimusta. Niin kuin kirjoituksessa sanottiin, ne pohjautuvat olemassa olevaan tietoon ja pyrkivät paikkaamaan tiedossa olevia aukkoja. Tässä lähdetään siis oletuksesta, että tiedämme, mitä haluamme tietää. Lähtökohta on hyvä, mutta ei riittävä, sillä se sulkee pois kaiken, jota emme vielä tiedä haluavamme tietää: voimme saada vain tuloksia, joita osaamme odottaa. Yllätyksille ja innovatiivisuudelle sen sijaan jää vähän sijaa.
Todella uuden tiedon tuottaminen edellyttää mahdollisuutta ajatella ”laatikon ulkopuolelta”. Kärjistäen tilannetta voisi verrata inventointiin, joka kohdistetaan yksinomaan tietyille rantakorkeuksille, koska sieltä ne asuinpaikat ennenkin ovat löytyneet. Olemassa olevaan tietoon pohjautuva inventointistrategia rajaa mahdolliset löydöt niihin samoihin, joita on aina ennenkin tehty, ja estää uudenlaisen tiedon esille saamisen.
Voidaan myös ajatella, että Hollannin esimerkin kaltaiset strategiat ylhäältä annettuine tutkimuskysymyksineen tietyllä tavalla loukkaavat kenttätöitä suorittavan arkeologin älykkyyttä ja koulutusta ja ”alentavat” hänet kaivausteknikon tasolle. Korkeakoulututkinto on kenttäarkeologille kohta tarpeeton – kaivausteknikoita saadaan halvemmalla ammattikorkeakuluista.
Viranomaisarkeologian lisäksi Suomessa harjoitetaan onneksi vielä myös puhdasta tieteellisistä lahtökohdista kumpuavaa arkeologista tutkimusta, johon ylhäältä annetut tutkimusstrategiat eivät mielestäni sovi. Pahin, mitä tällaisesta strategiatyöstä voi seurata, on oletus, että myös muun kuin viranomaisarkeologian on taivuttava viranomaistyötä varten luotuihin strategioihin. Jos tutkimuslupien saamisen kriteerinä aletaan käyttää sitä, miten hyvin ehdotettu tutkimus istuu viranomaistyötä varten luotuun strategiaan, seurauksena on tutkimuksen näivettyminen ja edellä kuvaamani tilanne, jossa saamme vain tuloksia, joita jo osasimme odottaa. Se ei liene kenenkään – kaikkein vähiten arkeologisen tutkimuksen – etu.
Lopuksi pieni kommentti maamme taloudelliseen tilanteeseen ja sen vaikutukseen arkeologisen tutkimuksen edellytyksiin: on vaikea uskoa, että Suomen taloudellinen tilanne olisi nykyään oleellisesti huonompi kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Kysymys on priorisoinnista, siitä, mitä yhteiskuntamme pitää tärkeänä ja rahoittamisen arvoisena. Tämä on puhtaasti poliittinen kysymys ja nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa sivistyksen ja historiallisen perspektiivin merkitys on johtajiltamme täysin kadonnut, siihen voidaan vaikuttaa vain ruohonjuuritasolla. Arkeologinen tieto on tehtävä kiinnostavaksi suurelle yleisölle, tai ainakin riittävälle osalle suurta yleisöä, että sillä on vaikutusta poliittisiin päättäjiin. Tässä asiassa kirjoittajien peräänkuuluttamalla viestinnällä on tietysti valtava merkitys.
Tuija Rankama 7.5.2017 18:14
Viranomaisarkeologian kannalta saattaa olla jopa hyväksi laatia erilaisia strategioita tutkimuksen kohdistamiseksi. Strategiat kuitenkin väistämättä myös rajoittavat tutkimusta. Niin kuin kirjoituksessa sanottiin, ne pohjautuvat olemassa olevaan tietoon ja pyrkivät paikkaamaan tiedossa olevia aukkoja. Tässä lähdetään siis oletuksesta, että tiedämme, mitä haluamme tietää. Lähtökohta on hyvä, mutta ei riittävä, sillä se sulkee pois kaiken, jota emme vielä tiedä haluavamme tietää: voimme saada vain tuloksia, joita osaamme odottaa. Yllätyksille ja innovatiivisuudelle sen sijaan jää vähän sijaa.
Todella uuden tiedon tuottaminen edellyttää mahdollisuutta ajatella ”laatikon ulkopuolelta”. Kärjistäen tilannetta voisi verrata inventointiin, joka kohdistetaan yksinomaan tietyille rantakorkeuksille, koska sieltä ne asuinpaikat ennenkin ovat löytyneet. Olemassa olevaan tietoon pohjautuva inventointistrategia rajaa mahdolliset löydöt niihin samoihin, joita on aina ennenkin tehty, ja estää uudenlaisen tiedon esille saamisen.
Voidaan myös ajatella, että Hollannin esimerkin kaltaiset strategiat ylhäältä annettuine tutkimuskysymyksineen tietyllä tavalla loukkaavat kenttätöitä suorittavan arkeologin älykkyyttä ja koulutusta ja ”alentavat” hänet kaivausteknikon tasolle. Korkeakoulututkinto on kenttäarkeologille kohta tarpeeton – kaivausteknikoita saadaan halvemmalla ammattikorkeakuluista.
Viranomaisarkeologian lisäksi Suomessa harjoitetaan onneksi vielä myös puhdasta tieteellisistä lahtökohdista kumpuavaa arkeologista tutkimusta, johon ylhäältä annetut tutkimusstrategiat eivät mielestäni sovi. Pahin, mitä tällaisesta strategiatyöstä voi seurata, on oletus, että myös muun kuin viranomaisarkeologian on taivuttava viranomaistyötä varten luotuihin strategioihin. Jos tutkimuslupien saamisen kriteerinä aletaan käyttää sitä, miten hyvin ehdotettu tutkimus istuu viranomaistyötä varten luotuun strategiaan, seurauksena on tutkimuksen näivettyminen ja edellä kuvaamani tilanne, jossa saamme vain tuloksia, joita jo osasimme odottaa. Se ei liene kenenkään – kaikkein vähiten arkeologisen tutkimuksen – etu.
Lopuksi pieni kommentti maamme taloudelliseen tilanteeseen ja sen vaikutukseen arkeologisen tutkimuksen edellytyksiin: on vaikea uskoa, että Suomen taloudellinen tilanne olisi nykyään oleellisesti huonompi kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Kysymys on priorisoinnista, siitä, mitä yhteiskuntamme pitää tärkeänä ja rahoittamisen arvoisena. Tämä on puhtaasti poliittinen kysymys ja nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa sivistyksen ja historiallisen perspektiivin merkitys on johtajiltamme täysin kadonnut, siihen voidaan vaikuttaa vain ruohonjuuritasolla. Arkeologinen tieto on tehtävä kiinnostavaksi suurelle yleisölle, tai ainakin riittävälle osalle suurta yleisöä, että sillä on vaikutusta poliittisiin päättäjiin. Tässä asiassa kirjoittajien peräänkuuluttamalla viestinnällä on tietysti valtava merkitys.
Tuija Rankama 7.5.2017 18:14