Etusivu
Arkisto
2020
2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
Linkit
Museoviraston verkkosivut
Museovirasto Facebookissa
| Viime vuonna keskusteltiin kiihkeästi Museoviraston nähtävyys- ja museokiinteistöjen tulevaisuudesta. Asia on tärkeä, mutta kohdejoukko pieni eikä valtion rakennusperinnön monimuotoisuuden turvaamista ratkaista niissä. Suuret kysymykset liittyvät Senaatti-kiinteistöjen, Metsähallituksen ja Liikenneviraston hallinnoimiin kohteisiin. Muita kiinteistönhaltijoita ovat eduskunta, tasavallan presidentin kanslia ja Suomenlinnan hoitokunta. Valtion rakennusten tulevaisuus kytkeytyy hyvinvointivaltion rapautumiseen, valtion roolin supistamiseen sekä toimintojen ulkoistamiseen tai yksityistämiseen. |
 Museovirasto toimii edelleen asiantuntijana valtion arvokohteiden vaalimisessa, niiden haltijasta riippumatta. Parhaillaan virasto valvoo mm. Presidentinlinnan peruskorjausta. Teltan sisällä rakennusta korjataan, konservoidaan ja uudistetaan huolella. Kuva: Mikko Härö |
| Muutokset näkyvät omistusten keskittämisenä tai yhtiöittämisinä, omistuksista luopumisena sekä vaatimuksina tilatehokkuudesta ja kiinteistönpidon tuottavuudesta. Valtion kiinteistöstrategiaa linjattiin viimeksi 2010, työryhmämuistio 2012 jatkoi työtä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kiinteistövarallisuuden osalta. Jakoa strategisiin ja ei-strategisiin kiinteistöihin toteutetaan myös kulttuurihistoriallisissa kohteissa. Strategiset kulttuurihistorialliset kohteet jaetaan käyttökiinteistöihin sekä kulttuuri- ja nähtävyyskohteisiin. Jälkimmäisiä ovat mm. linnat, museorakennukset ja muinaisjäännökset. Kysymyksiä on oikeastaan kolme: Miten valtion hallinnoimia, jo tunnistettuja ja uusia suojelukohteita käsitellään? Miten kehitetään valtiolta siirtyviä kokonaisuuksia, kuten vankila- tai varuskunta-alueita? Millä tavoitteilla kolme suurta yliopistojen kiinteistöosakeyhtiötä toimivat? Senaatti-kiinteistöjen vuokratuotot ovat valtiovarainministeriön suojeluksessa. Museovirastokin sai rahaa nimenomaan vuokramenoihin. Seinät saavat maksaa. Organisaatio on varsin trimmattu, joskin vuosien varrella ohentunut nimenomaan kulttuurihistoriallisen osaamiseen osalta. Senaatti-kiinteistöt käyttää korkeatasoisia suunnittelijoita ja teettää myös suunnittelun ja kehittämisen edellyttämiä kulttuurihistoriallisia selvityksiä. Ilmeisenä riskinä ovat ylimitoitetut investoinnit ja korjaukset. Käyttäjille haluttaisiin myydä ehkä enemmän kuin he todellisuudessa tarvitsevat? Metsähallituksesta on tullut Suomenlinnan hoitokunnan ja Senaatti-kiinteistöjen rinnalle maamme tärkein keskiaikaisten linnojen ja uudempien linnoitusten isäntä. Sillä oli jo aiemmin hallinnassaan joukko Suomenlahden ja Saaristomeren linnoitus- ja varuskuntasaaria. Muiden kuin jo aktiivisessa nähtävyyskäytössä olevien kohteiden kohdalla ydinkysymys on, miten löytää niille käyttöjä sekä turvata hoidon voimavarat ja osaaminen. Tarve lienee sama kuin Liikennevirastolla, joka rahoittaa erityiset suojelukohteensa väylänpidon rahoista - niistä, jotka lähivuosina pienentyvät vuositasolla 100 milj. euroa. Erityiskohteet tarvitsisivat oman budjettimomenttinsa. Valtion käyttörakennusten suurin pulma on tilapolitiikka: workplace- tai monitila-ajattelu mustavalkoisena paradigmana. Sen iskulauseet näyttäytyvät uhkana arvorakennusten sisätiloille. On yksioikoista tarkastella tuloksellisuutta edes ensi sijassa tilakysymyksenä. Tuottavuuden avaimet ovat työvälineissä, johtamisessa, työn mielekkyydessä ja mitoituksessa, tilojen historiallisessa ja esteettisessä laadussa sekä niistä seuraavassa viihtyvyydessä, henkilöstöpolitiikassa ja palkkauksessa sekä digitalisaation tarjoamissa mahdollisuuksissa. Käytöt ja käytön kulttuurit on valittava ja muutokset toteuttava rakennuksen ominaisuuksien mukaan. Muulla tavoin ei synny kestäviä ratkaisuja. Arvorakennusten tehokkuustavoite ei voi olla numeerinen. Peruskorjauksissa ja muutoksissa on otettava huomioon rakennusten ominaispiirteet ja kulttuurihistorialliset arvot. Sama pätee talotekniikan uudistamiseen. Muutosten toteuttamista edesauttaa rakennusten historian ja ominaisuuksien tuntemus sekä korkeatasoinen suunnittelu. Ne ovat edellytys myös sisäilmaongelmien ehkäisylle. Niiden pääsyyt ovat hoidon laiminlyönneissä ja rakennusten ominaisuuksista piittaamatta toteutetuissa korjauksissa. Valtio luopuu kiinteistöistään, kun se on taloudellisesti tarkoituksenmukaista, luopumiseen on muita erityisiä syitä eikä ole tarvetta pitää kohdetta valtiolla. Suurimmista luovutuksista päätetään eduskunnassa. Kulttuurihistoriallisesti erittäin huomattavia kohteita ei niitäkään luovuteta ilman eduskunnan ratkaisua. Luovutuksille on harvoin todellista vaihtoehtoa. Jos valtiolla ei ole käyttöä esimerkiksi tyhjeneville varuskunnille, ovat suojelunkin edellytykset heikot ilman uusia omistajia. Suuremmissa kaupungeissa käyttöjen löytäminen ei ole ongelma, vaikka pitkiä välivaiheitakin syntyy. Hämmentävintä on Turun Kakolanmäen hienojen vankilarakennusten pitkäksi venähtänyt odotusaika. Rakennukset sijaitsevat kaupungin keskustaa kiertävän kehittämiskehän äärellä, mutta käyttäjiä ei tunnu löytyvän. Syrjemmällä tilanteet ovat vaikeampia. Nykyään kovasti suosittuja väliaikaisia tai useita rinnakkaisia käyttöjä on vaikea löytää. Lakkautettavien varuskuntien osalta erityisen kiinnostavaa on, miten ratkaistaan Kauhavan lentosotakoulun poikkeuksellisen hienojen, sotien välissä valmistuneiden rakennusten tulevaisuus. Kaupunkirakenteeseen liittyneet venäläisaikaiset varuskunnat ovat sen sijaan jo vuosikymmeniä olleet uusissa käytöissä. Lahden Hennalan tulevaisuus on niiden ryhmässä suurin avoin kysymys. Helsingissä entisen Autokomppanian funkiskasarmin tulevaisuus on sekin ratkeamassa pitkän odotuksen jälleen. Yliopistojen kiinteistöjen taannoinen siirto kolmelle yliopistojen ja Senaatti-kiinteistöjen omistamalle kiinteistöosakeyhtiölle jäi julkisuudessa vähälle huomiolle. Yhtiöiden tilanteet poikkeavat toisistaan. Helsingin yliopiston kiinteistöjen suojelussa ja kehittämisessä jatkuvat aiemmat linjaukset ja hyvät käytännöt. Aalto-yliopisto kehittää ja muuttaa voimakkaasti Otaniemen kampusta. Onko tulevan laatu yhtä korkea kuin Alvar Aallon visioima ja suunnittelema? Suomen yliopistokiinteistöt Oy omistaa pääkaupunkiseudun ulkopuoliset yliopistoalueet. Tiedossa on pyrkimyksiä kampusten tutkimus- ja oppimisympäristöjen uudistamiseen sekä kassavirran turvaamiseen myös muilla kuin varsinaisilla yliopistotoiminnoilla. Vielä ei ole selvillä, miten hyvin tavoitteet integroituvat yliopistojen nuorten, omaleimaisten rakennettujen ympäristöjen suojeluun. Valtio toteuttaa suojelua samoin keinoin kuin muutkin: kohteita kaavoituksella kehittäen, rakennusperintölain ja muinaismuistolain pohjalta, valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita toteuttaen sekä luonto- ja maisema-arvot huomioiden. Tavoitteet ovat sinänsä kohdallaan. Ratkaisevaa on, miten aktiivisesti ja johdonmukaisesti niitä toteutetaan käytännössä, suojelukohteiden luetteloita samalla täydentäen. Valtion sisäinen yhteistyö antaa tähän yhä mahdollisuuksia. Museovirasto toimii edelleen asiantuntijana valtion arvokohteiden vaalimisessa, niiden haltijasta riippumatta. Museovirastolla on kumppanuus- ja yhteistyösopimukset Senaatti-kiinteistöjen ja Metsähallituksen kanssa. Liikennevirasto ja Museovirasto valmistelevat parhaillaan vastaavaa sopimusta, mikä osaltaan auttanee mm. majakoiden, kanavien ja muiden liikenneympäristöjen turvaamista. Sopimukset ovat keino ylläpitää ja uudistaa vanhan valtionhallinnon myönteisiä perinteitä. Sopimukset koskevat mm. yhteistyötä suojelukohteiden määrittelyssä, restauroinneissa ja kehittämisessä sekä määrittelevät tarpeita arvokohteita koskevien selvitysten ja dokumentointien tekemiseen. Sopimukset ovat kaksisuuntaisia, sillä Museovirastokin on saavana ja oppivana osapuolena. Museovirasto on myös aloittamassa Valtion rakennusperinnön vaaliminen -oppaan (1998) uudistamisen. Opas päivittää tavat, joilla valtion olisi konkreettisesti kohdeltava rakennusperintöään seuraavien 10 - 15 vuoden jänteellä. Mikko Härö Osastonjohtaja Museovirasto, Kulttuuriympäristön suojelu -osasto (28.4.2014) |
|
| Twiittaa |