Blogi6

Tähän blogiin kirjoittavat Museoviraston pääjohtaja ja muut asiantuntijat kulttuuriperintöalan ja museoalan asioista ja ilmiöistä.

Arkisto




2016
2015
2014
2013


Linkit


Museoviraston verkkosivut

Museovirasto Facebookissa

Kansallismuseo – korvaamaton, lumoava ja yllätyksellinen


Suomen kansallismuseo täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Tätä juhlavuotta leimaa vahvasti Kansallismuseon uudistuminen. Museon perusnäyttelyä uusitaan, museokauppa tulee uusiin tiloihin ja kahvilaa uusitaan, museopedagoginen toiminta saa uuden lisätilan samoin kuin vaihtuville näyttelyille tulee uusi pop up -tila ja tornikin on remontissa. Kansallismuseossa tehtiin pari vuotta sitten organisaatio- ja brändiuudistus, jonka mukana museon missio, visio ja strategiakin ovat menneet uusiksi. Voikin kysyä, että onko mikään pysynyt muutoksessa ennallaan, paitsi itse rakennus?
Vesi 2010
Vesi 2010. Kuva valokuvataiteilija Jaakko Heikkilän valokuvanäyttelystä ”Veden kätkemiä huoneita”. Se on Kansallismuseon ensimmäinen laaja nykyvalokuvataiteen näyttely. Näyttely on avoinna 28.8.2016 saakka.
Kansallismuseo on omassa tehtävässään ja ominaisuudessaan ainutlaatuinen, eikä sille ole perustehtävässään kilpailevaa tahoa. Kansallismuseo pitää sisällään suomalaisuuden identiteetin juuret esihistoriasta nykyaikaan saakka, ja sillä on edelleen tärkeä tehtävä Suomen historian kertojana. Se pyrkii etenkin perusnäyttelyn kautta kertomaan jotakin olennaista Suomen historiasta, yhteiskunnallisista muutoksista ja kulttuurista.
 
Kansallismuseon vaihtuvien näyttelyiden ohjelmistoa on myös hiottu uuteen suuntaan, ja uusi linjaus näkyy tämän vuoden ohjelmistossa. Kansallismuseon vaihtuvat näyttelyt tehdään joko omista kokoelmista, lainaamalla kotimaisista tai ulkomaisista museoista tai muilta tahoilta. Pyrkimys on tehdä kaksi suurta näyttelyä vuosittain sekä pienempiä näyttelyitä museon uuteen pop up -tilaan. Suuret näyttelyt pyritään tekemään jatkossa niin, että toinen näyttelyistä liittyisi museon omiin kokoelmiin, ja toinen olisi kansainvälistä tuotantoa. Kansainvälisillä näyttelyillä ja yhteistyöllä saadaan luotua kulttuurien välistä vuoropuhelua, ja suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria voidaan peilata muihin. Kansallismuseon muista kohteista vaihtuvia näyttelyitä tullaan jatkossa näkemään Kotkan Merimuseon lisäksi Hämeen linnassa.
 
Kansallismuseon näyttelyohjelmisto on perinteisesti ollut hyvin esine- ja kulttuurihistoriapainotteinen, mutta nyt näyttelyohjelmistoa laajennetaan myös taiteen puolelle. Kuvataide on tärkeä osa kulttuurihistoriaa, ja Kansallismuseolla itselläänkin on laajat kuvataiteen kokoelmat. Tänä päivänä jakoa kulttuuri- ja taidehistoriallisiin museoihin voidaan kyseenalaistaa, sillä monet museot pyrkivät kokonaiselämyksen antamiseen, ja taide ja esinekulttuuri kuuluvat luontevasti samaan kokonaisuuteen (esim. Deutsches Historisches Museum Berliinissä ja Amsterdamin Rijksmuseum).
 
Kansallismuseon tehtävä ei ole olla pelkästään menneisyyden vaalija vaan myös uutta tuova, jotta se elää ajassa. Kuten Kansallismuseon kokoelmat, voivat näyttelyt liikkua aikajanalla kivikaudesta nykypäivään ja sisällöltään Suomesta kaukaisiin kulttuureihin. Pop up-näyttelyt voivat olla omista kokoelmista, minkä lisäksi ne voivat olla myös laina- tai kiertonäyttelyitä. Tämän lisäksi Kansallismuseon aulaan pyritään tuomaan arkeologisia löytöjä esille heti tuoreeltaan, jos vain olosuhteet ja löytöjen kunto sen sallivat. Arkeologisten löytöjen konservointi ja tutkimus ovat usein aikaa vievää puuhaa, joten löytö voi joutua odottamaan tutkimuspöydällä jopa useita vuosia, ennen kuin se pääsee esille. Laittamalla löytö esille heti löytymisensä jälkeen Kansallismuseo haluaa vastata yleisön kiinnostukseen arkeologiaa ja paikallishistoriaa kohtaan - löydöt ovat koko kansan omaisuutta, eivät vain tutkijoiden! Näin yleisön on myös mahdollista seurata kiehtovia konservointi- ja tutkimusprosesseja aivan alusta asti.
 
Näyttelyiden lisäksi oheisohjelmisto, kauppa ja kahvila muodostavat vierailijalle kokonaisvaltaisen museokokemuksen, jossa jokaisen osatekijän tulisi toimia moitteettomasti. Kansallismuseon näyttelystrategian uudistamisesta voi todeta jo tämän kevään osalta, että valtaosa asiakkaistamme on kokenut uudistuksen tarpeelliseksi ja hyväksi ja olemme saaneet uutta asiakaskuntaa sekä lukuisia yhteydenottoja uusien näyttelyehdotusten tiimoilta. Muutos on huomattu hyvin myös mediassa. Kaikkia muutos ei aina miellytä, eikä kritiikiltä voi välttyä. Kävijämääristä ja asiakaspalautteesta näemme, onko valitsemamme suunta oikea.
 
Minerva Keltanen
Näyttelypäällikkö
Suomen kansallismuseo

(1.6.2016)




6 kommentti(a)


Alex Snellmannin huoleen vastaisin, että Kansallismuseon näyttelylinjaus on muuttunut, mutta nyt kuvapainotteisuus johtuu myös osin siitä, että samaan aikaan rakennamme uutta perusnäyttelyä ja osaltaan kokoelmakeskuksen muutto on sitonut henkilökuntaa. Nykyisellä museomestareiden määrällä ei ole mahdollista rakentaa samaan aikaan esinepainotteisia vaihtuvia näyttelyitä.

Minerva Keltanen 6.6.2016 15:27

Kansallismuseon näyttelypolitiikan päivitetyn linjauksen saama hyväntahtoinen kritiikki osoittaa, että museon suunta on oikea.

Uudet näkökulmat, avarat perspektiivit ja näyttelykentällä tapahtuvat "voimamuutokset" aiheuttavat aina epäilyä ja jopa pelkoa; vanha, totuttu ja turvallinen kun olisi paljon helpompi. Mielestäni on todella kannatettavaa, että Kansallismuseo on aktivoitunut arkeologisesta elementistään yleisön suuntaan sekä tarjonnan että tiedotuksen kautta.

Maailma muuttuu, hereillä oleva museo on osa ELÄVÄÄ jatkumoa, jossa velvollisuus on toimia suhteessa maailmaan. Tämä ei silti ole ristiriidassa museon toimintaperustan kanssa. Ellei museo päivitä toimintansa tavoitteita ja keinoja, siitä tulee hautausmaa.

Jos museo jää jonnekin 100v vanhojen säädöskirjojen toimintaperusteiden vangiksi, se on vastoin museon synnyn ja perustan koko merkitystä. Kansallismuseon kaltaisen museon toteutuminen on ollut aikoinaan rohkea kulttuuriteko. Rohkeita kulttuuritekoja tarvitaan joka aikana, vaikka organisaatio, sen perusta ja tutkimustyö pohjaisikin historiallisiin asiakirjoihin.

Kun puhutaan identiteestistä, yrityksen, organisaation tai vaikka museon, on kyse elävästä, alati muuntuvasta prosessista. Identiteetti voi kehittyä, sen pitäisikin, ja elää suhteessa maailmaan, joka on alati liikkeessä. Kansallismuseon identiteettiin kuuluu keskeisenä suhde kohderyhmiin; mitä viestejä ja millä tavalla tästä museosta lähtee maailmaan. Museon tulee olla aktiivinen omana aikanaan, ja siinä näyttelypolitiikan aktivoituminen ja päivittyminen on kriittinen osa koko museon identiteetin kehittymistä.

Jaakko Heikkilän uuden Venetsia -aiheisen näyttelyn sisältö Kansallismuseossa herättää ajatuksia, jotka sivuavat loogisesti museon perimmäisiä linjauksia; ihmisen suhde historiaan ja sen aarteisiin, omaan aikaansa ja tulevaisuuteen, nykyihminen historian ympäröimänä, ketjun lenkkinä; ympäristön, tottumusten, aikojen ja tyylien muuttumisen merkit.

Kansallismuseon omista kokoelmista löytyneet huikentelevaiset esimerkit venetsialaisesta käsityöntaidosta rytmittävät näyttelyä mainiosti ja tuovat mukaan historian havinan konkreettisesti. Samalla museossa kävijät pääsevät ensi kertaa tutustumaan näihin esimerkkeihin kokoelmista: häikäiseviä huonekaluja ja venetsialaisen perinteen peilejä, lasinpuhalluksen mestarinäytteitä!

Mitähän aarteita nähtäväksemme Kansallismuseon kätköistä löytyykään kun alkanut näyttelyperinne jatkuu yhtä innoittuneena.

Markku Piri
muotoilija, taiteilija, näyttelysuunnittelija
Hämeenlinna

Markku Piri 3.6.2016 09:02

Suomen kansallismuseo toivoo "brändipersoonien" vierailevan talossaan. Koske en missään nimessä enkä oloissa halua profiloitua em. tappaukseksi, jätän täältä ikuisuuteen tai ainakin siihen asti, kunnes kansalaiset - suomalaiset tai muiden maiden - toivotetaan tervetulleeksi tasapuolisesti, väliin.
En siis sano pahasti - vaan hyvästi...

Originelli intellektuelle 2.6.2016 07:51

Alex Snellman on huolestunut Suomen kansallismuseon näyttelypolitiikan uudesta suunnasta. Yksi syy on henkilökunnassa tapahtunut muutos, nyt ovat taidehistoriataustaiset päättäjät
luomassa linjaa.

Lohdutukseksi Alex Snellmanille
voin todeta, että trendit tulevat ja menevät.
Virtaukset vaikuttavat päätöksiin niin museoissa kuin muidenkin toimijoiden edustamissa laitoksissa. Tampereen taidemuseo taisi aikoinaan ensimmäisenä laajentaa näyttelytoimintaansa kulttuurihistoriallisten näyttelyiden suuntaan, vaikka ne
markkinoitiin taidekäsitteen alla. Teemat olivat Meksikosta ja
Balilta. Muistan itse silloin jupisseeni: Eikö taiteen alueelta enää löydy itsessään aiheita, kun täytyy hakeutua kulttuurihistorialliseen aineistoon? Eipä ole aikoihin ollut enää taidemuseoissa vastaavanlaisia näyttelyitä.

Kansallismuseossa on ollut kuvataiteenkin alalta omien
kokoelmien pohjalta tehtyjä näyttelyitä. Sellaisia olivat mm. "Aatelisia ja porvareita" ja
"Kasvot kuvassa". Mielenkiintoinen kokeilu oli myös suomalaiseen vähemmistöön kuuluvan kuvataiteilijan kanssa toteutettu näyttely, jossa oli taiteilijan Museovirastossa työskentelyn aikana tekemiä maalauksia, otettuja valokuvia ja laatima video.

Kansallismuseolla on vanhana toimijana erittäin monipuoliset kokoelmat. Niissä on aineksia vaikka minkälaiseen väen liikkeelle saavaan näyttelyyn.
Kaikki näyttelyt eivät voi olla ns. meganäyttelyitä, erityisryhmäkin on otettava huomioon.
Alex Snellmanin esittämät näkemykset ovat erittäin oikeutetut ja perustellut.
Kansan elämä, arki ja juhla,
historia ja nykyhetkeen osallistuminen antavat loputtomiin aiheita.
Ongelmana on pikemminkin museokenttää yleisesti vaivaavat piirteet: eräänlainen estyneisyys, pelko ja arvojen asettelu. Ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ei näyttelyiden kautta juuri ole otettu osaa.

Mutta miten olisi verkossa toimiminen? Siellä voi olla nopea, notkea ja korjata virheensäkin. Sinne voisi edullisesti tuottaa tutkimustuloksia erilaisine kuvineen. Printtimuoto on tosin edelleenkin kätevä käyttötapa,
tulostaminen korvaa sen nykyisin yhä useammin ja niin moni näyttää tekevänkin.

Asiantuntijaksi ei kehitytä googlaamalla, vaan tieto ja taito karttuvat monivuotisen alkuperäisaineiston kanssa tapahtuneen työskentelyn kautta. Resurssien vähetessä kannattaa Kansallismuseonkin keskittyä olennaiseen eli omaan alueeseensa. Sillä sektorilla tarvitaan kipeästi asiantuntijoita, tiedon jakajia.





Sirkku Dölle 2.6.2016 00:23

On erinomaista, että Kansallismuseo pyrkii uudistumaan. Museon yleisötyö on aktivoitunut, sen viestintä on parantunut, Hämeen linnassa on esillä hieno esinekeskeinen näyttely ja vuosikymmeniä vanhan perusnäyttelyn uudistus on upea lahja 100-vuotiaalle Suomelle.

Siitä huolimatta edellä kuvattu näkemys näyttelytoiminnan suunnasta herättää huolta, sillä kyseessä on monille suomalaisille tärkeä instituutio. Laki Museovirastosta määrittää yhdeksi viraston tehtävistä ”huolehtia kulttuurihistoriallisen kansallisomaisuuden - - näytteilläpidosta”. Tämä kuuluu epäilemättä juuri viraston osastona toimivan Kansallismuseon alaan. Toisaalta Laki Kansallisgalleriasta antaa tuolle museolle yhdeksi tehtäväksi ”harjoittaa näyttelytoimintaa ja muuta taidemuseotoimintaa”. Näin lait piirtävät valtion organisaatioon eron taidemuseotoiminnan ja kulttuurihistoriallisen museotoiminnan välille.

On toki järkevää kysyä, onko nykyaikana syytä pitää kiinni näin tiukasta jaosta. Vastaus on tietenkin, ettei ole: Ateneumissa on ollut kulttuurihistoriallisuutta painottavia näyttelyitä ja Kansallismuseon perusnäyttely on erityisesti keskiajan kuvanveistotaiteen osalta äärimmäisen tärkeä taidenäyttely. Se, että rajoja hieman virkistävästi rikotaan, on kuitenkin eri asia kuin se, että näyttelypolitiikkaa valtion kulttuurihistoriallisessa museossa muutetaan voimakkaasti (laajasti ottaen) kuvataiteen suuntaan. Parhaillaan on esillä valokuvataiteen näyttely, ja sitä seuraavat Kansallismuseon sivujen mukaan maalaustaiteen näyttely, julistenäyttely ja valokuvanäyttely. Vaikka näitä näyttelyitä epäilemättä täydennetäänkin esinein ja niiden näkökulma ei ehkä ole perinteisen taidehistoriallinen, niin yhtäkään varsinaista vaihtuvaa esinenäyttelyä ei kuitenkaan näytä olevan luvassa Mannerheimintien varrella.

Tämä on periaatteelliselta kannalta ongelmallista. Eduskunta päättää valtion resurssien kohdentamisesta valtion budjetissa, ja on epäiltävissä, onko eduskunta tarkoittanut, että sen taidemuseotoimintaan suuntaamien varojen ohella myös kulttuurihistorialliseen museotoimintaan suunnattuja resursseja tulisi tässä mitassa käyttää taidemuseotoimintaa muistuttavaan toimintaan. Taidemuseotoiminnassa ei ole mitään vikaa, mutta sitä varten on jo olemassa Kansallisgalleria kolmine museoineen, eikä valtion museoiden näyttelytoiminnan yksipuolistuminen ole museoalan kannalta eduksi.

Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina olen erityisesti huolissaan esineiden näkyvyydestä, niiden arvostuksesta ja niiden tutkimuksesta. Perusnäyttelyssä ne ovat toki pääosassa, mutta tällä hetkellä tiedossa olevien vaihtuvien näyttelyiden osalta tilanne näyttää hämmentävältä. Sitä varmasti selittää osin se, että perusnäyttelyn rakentaminen ja uuden Kokoelmakeskuksen järjestelyt syövät niitä resursseja, joilla esinepainotteisia näyttelyitä voitaisiin rakentaa.

Edellä olevassa kirjoituksessa ei kuitenkaan anneta tällaisia ymmärrettäviä syitä museon tämänhetkiselle näyttelypolitiikalle, vaan asia näyttäytyy linjanmuutoksena, joka ei voi olla muuta kuin herättämättä huolta. Kuten kirjoittaja toteaa, Kansallismuseolla ei ”ole perustehtävässään kilpailevaa tahoa”. Museo on minullekin tuttu: työskentelin siellä oppaana 2002–2010, ja loppuvaiheessa pidin jopa koulutuksen uusille oppaille, jotta he osaisivat kertoa museon näyttelyistä ja esineistä - Suomen historiasta ja kulttuurista. Sitä varten museo on olemassa, ja siinä tehtävässään sillä ei tosiaan ole ”kilpailevaa tahoa”.

Lämpimästi ja museota arvostaen kannustaisin sitä pitämään kiinni tästä perustehtävästään ja jättämään kuvataiteen vain virkistäväksi vaihteluksi – ei näyttelyohjelman pääsisällöksi. Monin tavoin uudistuneen ja hienoa yleisötoimintaa järjestävän Suomen kansallismuseon vahvuus on sen laajoissa esinekokoelmissa, niitä koskevassa ainutlaatuisessa osaamisessa, jota on sen kokoelmayksikön piirissä, ja upeissa näyttelyissä, jotka tuovat tämän monille tuntemattoman kulttuurihistoriallisen kansallisomaisuutemme yleisön tietoisuuteen.

Kun kirjoittaja sanoo ”Voikin kysyä, että onko mikään pysynyt muutoksessa ennallaan, paitsi itse rakennus?”, niin toivon todella, että vastaus on ”kyllä”. Kansallismuseon esinekokoelmat ovat se kansallinen aarre, jonka varaan voi rakentaa kertomuksia suomalaisesta kulttuurista ja historiasta, mutta myös peilata niitä kansainvälisiin virtauksiin ja rikkoa ahtaita kansallisuuden rajoja. Tämä on se perustehtävä, josta tulee pitää kiinni. Toivotan Kansallismuseolle resurssileikkausten kurimuksessakin voimia toteuttaa tehtäväänsä. Kaikkea ei kannata laittaa uusiksi. Olisi päinvastoin mainiota tuoda entistä vahvemmin esiin kokoelmayksikön osaamista, esineitä, esinetutkimusta ja niitä vahvuuksia, joita Kansallismuseon kivimuurien taakse jo tällä hetkellä kätkeytyy.


Kannustavin terveisin
Alex Snellman

Filosofian tohtori, historiantutkija, Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori, esinetutkimuksen vertaisarvioidun Artefactum-verkkojulkaisun päätoimittaja, Kansallismuseon opas 2002–2010 ja esinetutkija in spe.

Alex Snellman 1.6.2016 12:31

Minun osaltani Kansallismuseo on kuollut johtuen rahakammion ja sen näyttelyn sulkemisesta.

k 1.6.2016 11:13


Lisää kommentti

Voit kommentoida blogin aihetta käyttämällä alla olevaa lomaketta. Sähköpostiosoitteen antaminen on vapaaehtoista ja se näkyy vain verkkosivujen ylläpitäjille. Kommentti-kentässä ei tarvitse itse laittaa rivinvaihtoja, vaan teksti rivittyy automaattisesti.

Nimi tai nimimerkki
Sähköpostiosoite
Kommentti
Roskapostitarkistus
6 + 5 = (ratkaise tämä laskutoimitus)