Vaalan Lamminaho vaalii pohjoispohjalaista talonpoikaiskulttuuria

W. J. Snellman kirjoittaa vuonna 1929: ”Olethan, lukijani, kuullut kosken äänen? Jos se on korvissasi soinut, niin varmaan pauhu on tavalla tai toisella sinua lumonnut. Mutta oletko koettanut myöskin ymmärtää tuota soittoa? Tiedäthän, missä Niskankoski on. Olet ehkä laskenutkin sen putoukset, sillä siitähän alkaa maailman merkillisin venereitti. Jos vielä et olisi sitä tehnyt, niin tee se pian. Olet velvollinen rikastuttamaan sieluasi niillä kauneusaarteilla, joita isänmaa sinulle tarjoaa.” Paljon ovat maakunnan ja Oulujokivarren kasvot muuttuneet vajaan vuosisadan aikana.

Paikkakuntien ja maakuntien ihmisistä on aina yritetty etsiä yhteisiä piirteitä. Kirjailija Matti Hälli kertoo romaanissaan Valkea kaupunki keski-ikäisen Eliel Sahran junamatkasta Helsingistä Ouluun. Makuuvaunun hyttitoverissa oli hänelle jotain tuttua. Mies ei eilen illalla Helsingistä lähdettäessä ollut sanonut hänelle sanaakaan; ei edes tervehtinyt, ellei melkein huomaamatonta pään nyökkäystä voinut tulkita tervehdykseksi. Omituista kyllä tämä alkoi tuntua Sahrasta kodikkaalta. Se oli nimenomaan hänen vanhaa Ouluaan. Siellä ei turhaan päiviä sanottu, ei kiitetty eikä käsketty olla hyvä.

Jokainen on varmaan tavannut edellä kuvatun miehen tapaisia hiljaisia ja sulkeutuneita ihmisiä. Mutta suuressa joukossa on aivan toisenlaisiakin ihmisiä. Savolaiset sanovat ”kaekki järjestyy”. Hämäläiset tunnetaan hitaudestaan ja harkitsevuudestaan: ”Periksi ei anneta, jos toimeen ryhdytään”. Ja painotus on nimenomaan tuossa loppuosassa. Topeliuksen mukaan ”karjalaiset ovat suomenkansan valopilkku”. Avoimuus, ystävällisyys, toimeliaisuus ja uteliaisuus ovat vailla vertaa. Herkkäuskoiset karjalaiset ovat myös helposti höynäytettävissä. Tämän ovat huomanneet myös savolaiset, jotka ovat vuosisatoja hyötyneet alueen kaupankäynnissä. Väkevät pohjalaiset kuvataan usein puukkohippasilla: miehet ottavat mittaa toisistaan torpan pihassa puukkovyöt lantioilla. Vaikka perinteinen talonpoikaiskulttuuri on jo mennyttä aikaa, miehet ratkovat edelleen erimielisyyksiään paikallisissa juottoloissa viikonloppuisin. ”Moomma oikias.” Se on pohjalaisen tunnus. Pohjalainen isäntä ei turhaan pussaa eikä pukahda. Kotona emäntä määrää kuitenkin kaapin paikan. Tuosta voisi todeta, että ”parempi tossun alla kuin taivasalla”. Me pohjoispohjalaiset olemme ehkä hiukan toisenlaisia pohjalaisia

Pohjoispohjalaisten luonteenpiirteitä ovat käsitelleet mm. W. J. Snellman, piispa Mannermaa ja viimeksi Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen. Kirjoituksista voi poimia suuren joukon erilaisia ominaisuuksia, esim. Mannermaan mukaan sitkeyden, perhekeskeisyyden, kotiseuturakkauden, tarpeen tulla toimeen omillaan, neuvokkuuden, itsehillinnän, tapojen yksinkertaisuuden, omanarvontunnon ja konservatiivisuuden.

Pohjoispohjalaisissa on kirjavuutta jo luonnonolojen vuoksi. Viljelijäväestö painotti ahkeruutta, kovaa kuria ja raatamista. Kun Pohjois-Pohjanmaalla harjoitettiin pyyntielinkeinoja pitempään kuin muualla Suomessa, väestön henkisestä perinnöstä on jäljellä tavallista enemmän. Ehkäpä sekin on maakuntalaulun mainitseman kaksoisleiman taustalla. Siinähän voima tuo mieleen raivauksissa ja peltotöissä tarvittavan voiman; vilppaus tarkoittaa vilkkautta ja neuvokkuutta, siis pyyntiväestön ominaisuutta. Maakunnan kaksoisleima näkyy myös vanhoillisuutena ja uudistusmielisyytenä. Vanhan kunnioittaminen ja uudistusmielisyys ovat rinnakkaisia ominaisuuksia jopa samassa persoonassa.

Lamminahon museotoiminnan 20-vuotisjuhlassa vieraat pääsivät tutustumaan Fordson-traktoriin vuosimallia 1935. Traktorin puikoissa pääjohtaja Juhani Kostet. Kuva: Sinikka Rantalankila

Juhlassa kuultiin myös musiikkia. Pientä soittajaa Venla Heikkistä säesti Katariina Tonteri. Kuva: Juhani Kostet

Lamminahon tila on syntynyt jo 1750-luvulla ja tilan rakennusryhmä on poikkeuksellisen hyvin säilynyt esimerkki Oulujokivarren vanhasta rakennuskannasta. Kuva: Juhani Kostet

Lamminaho avattiin yleisölle vuonna 1996. Kuva: Juhani Kostet

Asuinrakennus on rakennettu 1800-luvun alkuvuosikymmenellä ja se on perinteistä pohjoispohjalaista talonpoikaisarkkitehtuuria. Alkuperäinen suuri savupirtti on vasta 1900-luvun alussa muutettu uloslämpiäväksi. Kuva: Juhani Kostet

Lamminahon varoja käytettävä pohjalaisen talonpoikaiskulttuurin tukemiseen

Lamminahon perinnönjakoon liittyvissä asiakirjoissa on ehto varojen käyttämisestä mm. pohjalaisen talonpoikaiskulttuurin tukemiseen. Talonpoikaiskulttuuri on yhteiskunnallinen ilmiö, joka määrittelee sekä maakunnallisia että paikallisia luonteenpiirteitä. Kulttuuri alkoi muuttua 1800-luvun loppupuolella sääty-yhteiskunnan hajotessa. Merkittävä murrosvaihe oli 1860- ja 1870-luvuilla alkanut teollistuminen ja taloudellinen nousu. Talonpoikien varallisuutta kasvatti puun hinta ja hyvä menekki. Uudisraivaus kaksinkertaisti peltojen pinta-alan vuosisadan vaihteessa. Mutta samanaikaisesti maaseudun tilatonta väestöä alkoi siirtyä kaupunkeihin teollisuuden palvelukseen ja siirtolaisiksi muihin maihin, tuossa vaiheessa ennen muuta Amerikkaan. Teollistumisen läpimurrosta alkanut talonpoikaiskulttuurin häviämisprosessi kesti vuosikymmeniä. Todellinen murros tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Oulujokivarren pysyvän asutuksen ja kulttuurin perusta edustaa peräpohjalaista maanviljelyskulttuuria. Vaalassa sijaitseva Lamminahon tila kuvaa hyvin alueen talonpoikaista historiaa ja rakennusperinnettä. Lamminahon tila perustettiin uudistilaksi Oulujoen rannalle 1750-luvulla. Lamminahon suvulle tila siirtyi 1800-luvun taitteessa. Suvun viimeiset edustajat lahjoittivat tilan Museovirastolle vuonna 1992. Vaalan kunta aloitti museotilan avoinna pidon vuonna 1996.

Lamminahon ympäristö on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana paljon. Oulujoen valjastaminen vaikutti tilan maatalouden ja muiden elinkeinojen edellytyksiin, kun Oulujoki Osakeyhtiö lunasti vuonna 1948 yhteensä 24 hehtaaria tilan maita. Lamminahon tila jäi Nuojuan ja Jylhämän voimalaitosten väliin syntyneen patoaltaan rannalle, jonka oli muodostanut aikaisemmin 9 km pitkä Niskakoski, kiperine "korvineen". Lamminahon kohdalla Niskakoskessa olleen suvantolammen kohdalla vesi nousi 11 metriä peittäen alleen kaikki rantaniityt.

Lamminahon tilan elinkeinot olivat Oulujokivarren tiloille tyypillisiä: tilalla harjoitettiin karjanhoitoa, maanviljelyä, tervanpolttoa, kalastusta. Jokimatkailu oli 1800-luvun lopulta lähtien merkittävä lisäelinkeino Oulujoella, se kosketti myös Lamminahoa, jossa kestittiin ja majoitettiin kalastusmatkailijoita. Vesireitti oli pääasiallinen kulkuväylä aina 1940-luvulle saakka.

Lamminaho uusissa käsissä

Kun Aini Maria Lamminaho lahjoitti heinäkuussa 1982 päivätyllä testamentillaan omistamansa osuuden Lamminahon tilasta ja Aune Sylvia Lamminaho oman osuutensa kiinteistöstä huhtikuussa1989 päivätyllä lahjakirjalla Museovirastolle, Suomessa elettiin ainakin antikvaarisen hallinnon osalta toisenlaisessa maailmassa kuin tänään. Aune Sylvia Lamminaho testamenttasi lisäksi Museovirastolle joulukuussa 1991 päivätyllä testamentillaan omaisuuttaan, jonka tarkoituksen toteuttamista varten Museovirasto perusti Lamminahon nimeä kantavan rahaston edistämään pohjalaisen talonpoikaiskulttuurin vaalimista sekä huolehtimaan Lamminahon tilan kunnossapidosta ja hoidosta. Nykytilanteessa kunnossapito ja hoitovastuu kuuluvat osittain Museovirastolle ja kiinteistöteknisiltä osiltaan Senaatti-kiinteistöille.

Suurimmat mullistukset ovat tapahtuneet kiinteistöjen hallinnassa. Omistajahan on edelleen Suomen valtio, mutta valtion kiinteistönhallinnan järjestelyjen seurauksena kaikki Museoviraston hallinnassa olleet yli 430 rakennusta siirrettiin valtion inhouse-yhtiölle, Senaatti-kiinteistöille vuoden 2014 alussa. Muutos oli monien mielestä kulttuurihistoriallisten rakennusten kohdalla epäilyttävä. Mutta asioilla on aina puolensa. Merkittävimpien kohteiden, mukaan lukien Lamminaho, määrittely valtion strategisiksi kohteiksi edellyttää niiden jatkuvaa hoitoa. Senaatti-kiinteistöjen hallinnassa mahdollisuudet rakennuskannan kunnossapitoon ja ympäristöjen hoitoon ovat parantuneet merkittävästi. Rahastot ovat ja pysyvät Museoviraston hallinnassa ja niitä käytetään säädettyjen tarkoitusten toteuttamiseen. Ei kuitenkaan niin, että pääomaa syötäisiin, vaan niin että rahastojen tuotto optimoidaan ja tuottoja käytetään tehokkaasti saantiasiakirjojen tarkoitusten toteuttamiseen. Tuolla tuotolla on toteutettu juuri avattu näyttely ja sillä rahoitetaan myös syksyllä järjestettävä Lamminaho-seminaari.

Vaalan kunnan rooli Lamminahon kulttuuriperinnön vaalijana ja perimätiedon siirtäjän tuleville sukupolville on ollut keskeinen koko parin viime vuosikymmen ajan. Kunta on vuodesta toiseen kantanut vastuun museoksi muuttuneen Lamminahon avoinna pidosta, ohjelmien tuottamisesta ja kiinteistön hoitoon liittyvistä tehtävistä. Se on ollut vakiintunutta, jo perinteeksi muuttunutta toimintaa.

Lamminahon muuttaminen elävästä pohjoispohjalaisesta talonpoikaistalosta museoksi saattaa herättää kysymyksiä museon tarpeellisuudesta. Lamminahon suku oli kuitenkin testamenttia tehdessään kaukaa viisas. Tavoitteena ei alun perinkään ollut tehdä suku- ja kotimuseota, vaan museo, joka kertoo pohjoispohjalaisesta talonpoikaiskulttuurista. Toiminta on elävää, täällä tuotetaan tapahtumia ja toimintaa, joka palauttaa suuren yleisön tuoksuvien maalaisherkkujen ja taidokkaiden käsityön taitojen menneeseen maailmaan. Osoitus siitä on myös juuri pihalla käynnistetty 1935 vuosimallin Fordson, joka päästi ilmoille petrolin katkuisen savupilven. Yksinkertaisesti sanottuna Lamminaho säilyttää ja siirtää pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä tulville sukupolville.

Lamminaho on ollut myös tärkeä kohde Oulun yliopiston arkkitehtuurin opetukselle. Professori Anna-Maija Ylimaulan ja arkkitehti Helena Hirviniemen johdolla on toteutettu monia perinteisen rakentamisen hankkeita, jotka ovat tukeneet niin korjausrakentamisen menetelmien kehittämistä kuin perinteisten rakentamistapojenkin säilyttämistä.

Uudenlaista museopolitiikkaa

Suomessa valmistellaan parhaillaan museopoliittista ohjelmaa, jonka tavoitteena on luoda linjat tulevaisuuden museotyölle, kulttuuriperinnön säilyttämisen ja siirtämisen ajatuksille.

Me elämme erikoisessa maailmassa. Me elämme monessa mielessä historiattomassa maailmassa, jossa menneisyyden tiedostamiselle ja historialle ei anneta merkityksiä. Suomessa mietitään tulevaisuuden aluehallintoa. Se koskee museoitakin, vaikka siitä ei puhuta. Museoiden rahoitukseen liittyvää valtionosuuslakia ollaan uudistamassa. Mutta me emme vielä tiedä miten. Meillä on tällä hetkellä yli 1100 museota. Se on paljon Suomen kokoiselle maalle, mutta se osoittaa toisaalta halumme oman kulttuuriperinnön vaalimiseen.

Kun Museoviraston hallinnassa oli ja on nyt Senaatti-kiinteistöjen vuokrajärjestelmän kautta käytössään useita talonpoikaisrakennuksiakin kartanoiden ohella, tuota rakennusmassaa olisi viisasta tarkastella edustavuuden näkökulmasta. Ja vähän laajemminkin. Edustavatko Suomen kansallismuseon ja muut suomalaiset talonpoikasmuseot koko sitä typologista kaarta, jota niiden pitäisi edustaa. Ja millaisia kohteita pitäisi olla Kansallismuseon ”kokoelmassa”. Tähän voisi vastata, että Kansallismuseon pitäisi pystyä huolehtimaan valtakunnallisesti edustavasta kokoelmasta. Siis niin, että meillä olisi hoidettavana eteläpohjalainen, pohjoispohjalainen, hämäläinen, varsinaissuomalainen, karjalainen, kainuulainen jne. ”tyypillinen talonpoikaistalo” ja alueellisesti ja paikallisesti huolehdittaisiin paikallisesti merkittävistä kohteista.

Me juhlimme nyt vuosisatoja vanhan pohjoispohjalaisen Lamminahon talonpoikaistalon 20-vuosista taivalta museona. Voimme kaikki todeta, että yhteiskunnallisista ja hallinnollisista mullistuksista huolimatta Lamminaho seisoo järkähtämättömänä uljaan Oulujoen partaalla, joen, joka sekin on kokenut viimeisen vuosisadan aikana suuren muutoksen. Lohi, tervaveneet ja kuohuvat kosket ovat muuttuneet sähköksi, joka palvelee nyky-yhteiskuntaa.

On aika lausua kiitokset Vaalan kunnalle ansiokkaasta työstä Lamminahon ja pohjalaisen talonpoikaiskulttuurin säilyttämisessä ja tunnetuksi tekemisessä. Kiitokset Oulun yliopiston arkkitehtikoulutukselle, joka on ottanut Lamminahon omakseen. Kiitokset Senaatti-kiinteistöille ja museovirastolaisille työstä Lamminahon eteen.

Kiitos että sain tulla tähän tilaisuuteen. Olen syntynyt, kasvanut, käynyt kouluni ja opiskellut Oulujoen partaalla. Oulujoki on ollut aina myös minun jokeni.

Juhani Kostet
Pääjohtaja
Museovirasto

Kirjoitus on pääjohtaja Kostetin juhlapuhe, jonka hän piti 11.6.2016 Lamminahon museotoiminnan 20-vuotisjuhlassa.

(15.6.2016)

Etusivu

Arkisto

Linkit