Blogi6

Tähän blogiin kirjoittavat Museoviraston pääjohtaja ja muut asiantuntijat kulttuuriperintöalan ja museoalan asioista ja ilmiöistä.

Arkisto




2016
2015
2014
2013


Linkit


Museoviraston verkkosivut

Museovirasto Facebookissa

Aina askeleen jäljessä?


Monissa museoissa museopedagogiikka on kiitettävästi saatu kiinteäksi osaksi perustoimintaa sekä museon rakenteita. Museo-opetuksen kultaisen keskitien määrittely saattaa kuitenkin monesti osoittautua haastavaksi. Miten tasapainoilla yleisön kannalta mielekkäällä tavalla museon muiden perustehtävien ja lakisääteisten velvollisuuksien sekä viihtyvyyden ja toiminnallisuuden välissä?

Museoiden lapsiystävällisyyttä kriittisesti käsittelevä Ville Seurin kolumni Helsingin Sanomissa 12.2. (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Miksi+museov%C3%A4ki+pelk%C3%A4%C3%A4+lapsia/a1360559912248) herätti hienoista lainehdintaa museopedagogiikan kentällä.
Kansallismuseon työpaja Vintti.
Kansallismuseon työpaja Vintissä voi kattaa pöydän eri aikojen tyyliin. Kuva: Tomi Nikander, Museovirasto
Melko yksikantaisena pidetty teksti sai positiivisena ilmiönä aikaan sen, että niin yleisö kuin museopedagogiikan parissa työskentelevät ihmiset heräsivät keskustelemaan aiheesta sekä alaan liittyvistä haasteista, ongelmista ja onnistumisistakin.

Mikä hienointa, kolumnin myötä monien katse kiinnittyi ainakin hetkiseksi tähän tärkeään asiaan, lasten museokasvatukseen. Museoiden - saati museopedagogiikan - medianäkyvyys ei ole ihan jokapäiväistä, joten kolumnin herättämä keskustelu museokasvatuskentällä on sitäkin arvokkaampaa. Jälleen kerran tuli todistetuksi myös se tosiasia, että museot todellakin herättävät tunteita ja monilla on jonkinlainen näkemys siitä, mitä museon kuuluu tai ei kuulu olla.

Monien kollegoideni tapaan näen museopedagogiikan laajana kokonaisuutena, joka toteutuu myös muille kuin lapsille suunnattuna toimintana. Yhtä tärkeitä kohderyhmiä ovat nuoret, aikuiset, seniorit ja erityisryhmät, muutamia mainitakseni. Mielestäni museopedagogiikka liittyy parhaimmillaan erottumattomana osana kaikkeen mitä museossa tehdään, eikä mikään tietty joukko nouse tässä kohderyhmäajattelussa toista tärkeämmäksi. Erilaiset oppijat ja museokävijät kuitenkin pyritään ottamaan museoissa huomioon yhä kattavammin ja paremmin.

Vaikka museot saattavat joskus reagoida ajankohtaisiin asioihin hyvinkin nopeasti, väistämätöntä lienee kuitenkin se, että museoissa tullaan toisinaan askel jäljessä - muutoksen tuulet tai uudet käytännöt eivät aina ole levinneet museokentällä hirmumyrskymäisesti. Laajojen perusnäyttelyiden uudistamista tai muita perustoimintoja mullistavia muutoksia tehdään melko harvoin, ja jotkut ratkaisut saattavat tuntua vanhanaikaisilta jo muutamien vuosien kuluttua. Nykypäivänä museopedagogiikka kuitenkin huomioidaan esimerkiksi näyttelyä suunniteltaessa paremmin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

Uskoakseni monikaan museoissa vieraileva, saati siellä työskentelevä, ei halua museosta huvipuiston tai leikkikentän korviketta. Museon vahvuudet ja velvollisuudet ovat muualla - aidoissa esineissä, interiööreissä, näyttelyissä - ja varmasti jokaisessa museossa kamppaillaan näiden voimavarojen ulottamiseksi jokaiselle kävijälle. Aitojen esineiden koskemisen tai peuhaamisen kieltäminen ei tee museosta tai sen näyttelyistä vähemmän lapsiystävällisiä eikä toivottavasti myöskään epäkiinnostavia. Tietynlainen museokäyttäytymiskoodisto voidaan toki joskus nähdä pölyttyneenä muinaisjäänteenä, mutta omat käyttäytymisnorminsa on kuitenkin myös muilla julkisilla tiloilla, eikä museo tee tässä poikkeusta. Erilaiset käyttäytymisympäristöt voisikin olla syytä nähdä rikkautena rajoitteen sijaan.

Omasta mielestäni niin lasten kuin aikuistenkin toiminnallisuus museossa on parhaimmillaan silloin, kun oivalluksia syntyy yhdessä pohtien ja miettien. Monille oppijoille käsissä pidettävä esine on toki aisteja herättävä ja mielikuvitusta kutkuttava, mutta oma korvaamaton arvonsa tässä oppimisprosessissa on myös sillä esineellä, joka ei satojen ihmiskäsien kosketusta enää kestäisi ja joka kertoo vuosisatojen takaista tarinaa lasivitriinin suojista.

Aina askeleen jäljessä -slogan lanseerattiin mainoskampanjassa, jossa tiedotettiin Kansallismuseon avautumisesta museon peruskorjauksen jälkeen vuonna 2000.

Maiju Tuisku
Museolehtori
Suomen kansallismuseo

(26.3.2013)





1 kommentti(a)


Jotkut museot toimivat viisaasti - mielestäni. Pitävät ovensa kuukauden kiinni vuodessa ja uudistavat perusnäyttelyään. Näin toimii mm. Suomen Lasimuseo Riihimäellä joka vuoden tammikuussa. Näin lasin designista kiinnostuneelle yleisölle on aina jotain uutta mielenkiintoista katsottavaa helmikuusta alkaen. Ja siitä museopedagogiikasta - Lasin ystävät ry järjestää kahdesti vuodessa lasikirpputorin museon tiloissa tai niiden tuntumassa. Näin aivan kuin kantapään kautta opetetaan myös varttuneempaa väkeä käymään museossa hyvinkin elegantilla tavalla sen enempiä paatostamatta...

xxx 4.4.2013 07:33


Lisää kommentti

Voit kommentoida blogin aihetta käyttämällä alla olevaa lomaketta. Sähköpostiosoitteen antaminen on vapaaehtoista ja se näkyy vain verkkosivujen ylläpitäjille. Kommentti-kentässä ei tarvitse itse laittaa rivinvaihtoja, vaan teksti rivittyy automaattisesti.

Nimi tai nimimerkki
Sähköpostiosoite
Kommentti
Roskapostitarkistus
2 + 8 = (ratkaise tämä laskutoimitus)