Etusivu
Arkisto
2020
2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
Linkit
Museoviraston verkkosivut
Museovirasto Facebookissa
Museot eivät ole kansakunnan muisti
| Museoihin kohdistuu monenlaisia odotuksia. Milloin hämmästellään miksi ylläpitää museoita, jos niiden kävijämäärät ovat vähäisiä, milloin kyseenalaistetaan yleisöä vetävien meganäyttelyiden pinnallisuus. Mitä museoilta oikeastaan halutaan, ja mistä meille loppujen lopuksi maksetaan? Museoita on toki hyvin monen kokoisia, monenlaisissa ympäristöissä toimivia, ja kullakin omanlaisensa päämäärät ja vastuut kokoelmien sisältöjen suhteen. Profiloituminen - sen "oman" linjan löytäminen - onkin yksi asia, jonka osalta museot juuri nyt tekevät töitä. |
 Kansallismuseon puistossa järjestettiin Taiteiden yönä 2011 tuliturnajaiset. Tapahtuma oli menestys. Kuva: Hanna Forssell |
| Mutta jos ei uppouduta yksittäisten museoiden kamppailuun - eikä siihen, että jokainen museoinstituution asiakaskin on erilainen, niin miten museotoimintaa yleisesti tulisi arvioida ja mihin suuntaan kannustaa? Se on selvää, että museoiden on tuotettava lisäarvoa tässä ja nyt. Tuleville polville säilyttäminen kuulostaa hienolta, mutta se testataan joka päivä: museokokoelmien näkökulmasta me olemme jo niitä "tulevia polvia". Jos me emme rikastu museoiden annista, miksi luulemme, että meidän jälkeemme tulevat rikastuisivat? Kiinnostuksiamme säätelevät usein sosiaaliset tekijät - kiinnostus kohdistuu siihen, mistä puhutaan paljon, mikä tulee esiin joka taholla ja minkä voi jakaa ystävien tai perheen kesken. Näistä syistä ns. "meganäyttelyt" voivat olla aidosti kiinnostavia. Onko niiden todellisessa vaikuttavuudessa sitten jotain vikaa? Käynti taidenäyttelyssä voi näyttää suoritukselta, jossa taiteesta rikastumisen sijaan mielessä pyörivät ympärillä olevat ihmiset, "fiksun" keskustelun hallitseminen tai se, onko kakku jonka ostan ystävättärelleni, tuore ja mehevä. Mutta - siinä ohessa - yhdenkin mielipiteen pusertaminen taideteoksesta tai museoesineestä käynnistää arviointia, vuorovaikutusta, oman itsen analyysiä, jotka ovat valtavia voimavaroja jokapäiväisessä elämässä. Tällaista keskustelua voisi käydä missä vain - mutta ei vain tule käytyä. Kulttuuriperinnöstä rikastuminen voi olla pitkän kaaren päässä museosta. Nuoripari ripustaa olohuoneensa julisteeksi kuvan Korppoon madonnasta ja ostaa vielä Espanjan-matkaltaankin pienen madonnajäljitelmän, ja nostaa ne osaksi identiteettiään. Isoisän tupakkarasia näyttää astiakaapissa yhtäkkiä kivemmalta kuin Ikean puukulho, ja siitä syntyy vielä mukavaa keskusteluakin kylään tulleen tuttavapariskunnan kanssa. Nämä valinnat tehdään, koska esineissä on jotain koskettavaa, ja ihmisillä on kyky löytää se. Museon tehtävä on kannatella suhdettamme menneisyyteen ja luoda mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa ajallisiin jatkumoihin ja inhimillisyyteen missä tahansa ajassa ja paikassa. Se on riittävä tehtävä - enempää museolta ei odoteta. Mutta ei myöskään vähempää. Näkymättömissä kököttävä museo ei siihen kykene. Toteuttaakseen tehtäväänsä museon on herätettävä puhetta ja oltava kosketuksissa ihmisiin tavalla tai toisella ja mielellään molemmilla. Roolissaan "kansakunnan muistina" museot asettuvat herkästi yleisönsä yläpuolelle. Mutta tosiasiassa museo ei ole kansakunnan muisti, vaan se heijastaa sitä. Eivät ihmiset voi ulkoistaa muistiaan museoille - se on kuin katselisi jonkun naapurin valokuva-albumia: voiko sen varaan rakentaa omaa identiteettiä? Miten sitten päästä yleisöjen lähelle? Sekä henkisesti että fyysisesti museoon asti tulo voi olla tuiki tavallisten reunaehtojen rajoittamaa. Monille arjen kuormitus on usein niin mittavaa, että tarttua voi vain asioihin, jotka tulevat vastaan siellä missä muutenkin olemme, eivätkä tuota ylimääräistä rasitetta tai kulua. Museot ovat jo alkaneet liikkua "ihmisten ilmoilla" ja tulla ulos rakennuksistaan, mutta usein nämä kokeilut ovat pienille ryhmille kohdennettuja. Tämän päivän kysymys onkin, voisiko museo tulla ihmisten arkeen isommallakin volyymillä. En tarkoita kokoelmia ja niiden digitointia, vaan museoiden tarjoamien merkitysten liikkumista. Kun näille merkityksille lähdetään kiilaamaan tilaa päivittäisessä hyödykkeiden, median, markkinoinnin ja kulutuksen maailmassa, herää herkästi pelko "oikean" sisällön korruptoitumisesta ja yhteyden katkeamisesta johonkin aitoon, miltei "pyhään". Kuitenkin vaikkapa taiteilijan tuotteistaminen tai oivaltava kulttuuriperintöviihde voivat olla aivan keskeisiä välineitä museon perustehtävälle. Kyse on ihmisten tavoittamisesta, kulttuuriperinnön läsnä olosta siinä ympäristössä ja niillä ehdoilla, joilla yleisö voi siitä rikastua. Yritykset löytävät yleisönsä tavoittamiseen yhä uusia keinoja, koska se on niiden elinehto: ei ole varaa olla niitä etsimättä. Miten museoilla sitten voisi olla varaa jättää kaikki kivet kääntämättä, jos ihmisten tavoittaminen on ehto tehtävämme toteutumiselle? Elina Anttila Hankejohtaja Museovirasto (7.5.2013) |
|
| Twiittaa |