Blogi6

Tähän blogiin kirjoittavat Museoviraston pääjohtaja ja muut asiantuntijat kulttuuriperintöalan ja museoalan asioista ja ilmiöistä.

Arkisto




2016
2015
2014
2013


Linkit


Museoviraston verkkosivut

Museovirasto Facebookissa

Museot eivät ole kansakunnan muisti


Museoihin kohdistuu monenlaisia odotuksia. Milloin hämmästellään miksi ylläpitää museoita, jos niiden kävijämäärät ovat vähäisiä, milloin kyseenalaistetaan yleisöä vetävien meganäyttelyiden pinnallisuus. Mitä museoilta oikeastaan halutaan, ja mistä meille loppujen lopuksi maksetaan?

Museoita on toki hyvin monen kokoisia, monenlaisissa ympäristöissä toimivia, ja kullakin omanlaisensa päämäärät ja vastuut kokoelmien sisältöjen suhteen. Profiloituminen - sen "oman" linjan löytäminen - onkin yksi asia, jonka osalta museot juuri nyt tekevät töitä.
Taiteiden yö 2011
Kansallismuseon puistossa järjestettiin Taiteiden yönä 2011 tuliturnajaiset. Tapahtuma oli menestys. Kuva: Hanna Forssell
Mutta jos ei uppouduta yksittäisten museoiden kamppailuun - eikä siihen, että jokainen museoinstituution asiakaskin on erilainen, niin miten museotoimintaa yleisesti tulisi arvioida ja mihin suuntaan kannustaa?

Se on selvää, että museoiden on tuotettava lisäarvoa tässä ja nyt. Tuleville polville säilyttäminen kuulostaa hienolta, mutta se testataan joka päivä: museokokoelmien näkökulmasta me olemme jo niitä "tulevia polvia". Jos me emme rikastu museoiden annista, miksi luulemme, että meidän jälkeemme tulevat rikastuisivat?

Kiinnostuksiamme säätelevät usein sosiaaliset tekijät - kiinnostus kohdistuu siihen, mistä puhutaan paljon, mikä tulee esiin joka taholla ja minkä voi jakaa ystävien tai perheen kesken. Näistä syistä ns. "meganäyttelyt" voivat olla aidosti kiinnostavia. Onko niiden todellisessa vaikuttavuudessa sitten jotain vikaa?

Käynti taidenäyttelyssä voi näyttää suoritukselta, jossa taiteesta rikastumisen sijaan mielessä pyörivät ympärillä olevat ihmiset, "fiksun" keskustelun hallitseminen tai se, onko kakku jonka ostan ystävättärelleni, tuore ja mehevä. Mutta - siinä ohessa - yhdenkin mielipiteen pusertaminen taideteoksesta tai museoesineestä käynnistää arviointia, vuorovaikutusta, oman itsen analyysiä, jotka ovat valtavia voimavaroja jokapäiväisessä elämässä. Tällaista keskustelua voisi käydä missä vain - mutta ei vain tule käytyä.

Kulttuuriperinnöstä rikastuminen voi olla pitkän kaaren päässä museosta. Nuoripari ripustaa olohuoneensa julisteeksi kuvan Korppoon madonnasta ja ostaa vielä Espanjan-matkaltaankin pienen madonnajäljitelmän, ja nostaa ne osaksi identiteettiään. Isoisän tupakkarasia näyttää astiakaapissa yhtäkkiä kivemmalta kuin Ikean puukulho, ja siitä syntyy vielä mukavaa keskusteluakin kylään tulleen tuttavapariskunnan kanssa. Nämä valinnat tehdään, koska esineissä on jotain koskettavaa, ja ihmisillä on kyky löytää se.

Museon tehtävä on kannatella suhdettamme menneisyyteen ja luoda mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa ajallisiin jatkumoihin ja inhimillisyyteen missä tahansa ajassa ja paikassa. Se on riittävä tehtävä - enempää museolta ei odoteta. Mutta ei myöskään vähempää.

Näkymättömissä kököttävä museo ei siihen kykene. Toteuttaakseen tehtäväänsä museon on herätettävä puhetta ja oltava kosketuksissa ihmisiin tavalla tai toisella ja mielellään molemmilla. Roolissaan "kansakunnan muistina" museot asettuvat herkästi yleisönsä yläpuolelle. Mutta tosiasiassa museo ei ole kansakunnan muisti, vaan se heijastaa sitä. Eivät ihmiset voi ulkoistaa muistiaan museoille - se on kuin katselisi jonkun naapurin valokuva-albumia: voiko sen varaan rakentaa omaa identiteettiä?

Miten sitten päästä yleisöjen lähelle? Sekä henkisesti että fyysisesti museoon asti tulo voi olla tuiki tavallisten reunaehtojen rajoittamaa. Monille arjen kuormitus on usein niin mittavaa, että tarttua voi vain asioihin, jotka tulevat vastaan siellä missä muutenkin olemme, eivätkä tuota ylimääräistä rasitetta tai kulua. Museot ovat jo alkaneet liikkua "ihmisten ilmoilla" ja tulla ulos rakennuksistaan, mutta usein nämä kokeilut ovat pienille ryhmille kohdennettuja.

Tämän päivän kysymys onkin, voisiko museo tulla ihmisten arkeen isommallakin volyymillä. En tarkoita kokoelmia ja niiden digitointia, vaan museoiden tarjoamien merkitysten liikkumista.

Kun näille merkityksille lähdetään kiilaamaan tilaa päivittäisessä hyödykkeiden, median, markkinoinnin ja kulutuksen maailmassa, herää herkästi pelko "oikean" sisällön korruptoitumisesta ja yhteyden katkeamisesta johonkin aitoon, miltei "pyhään". Kuitenkin vaikkapa taiteilijan tuotteistaminen tai oivaltava kulttuuriperintöviihde voivat olla aivan keskeisiä välineitä museon perustehtävälle. Kyse on ihmisten tavoittamisesta, kulttuuriperinnön läsnä olosta siinä ympäristössä ja niillä ehdoilla, joilla yleisö voi siitä rikastua.

Yritykset löytävät yleisönsä tavoittamiseen yhä uusia keinoja, koska se on niiden elinehto: ei ole varaa olla niitä etsimättä. Miten museoilla sitten voisi olla varaa jättää kaikki kivet kääntämättä, jos ihmisten tavoittaminen on ehto tehtävämme toteutumiselle?

Elina Anttila
Hankejohtaja
Museovirasto

(7.5.2013)





6 kommentti(a)


Suomalaisten rakkaus someensa ja kosketusnäyttöhärpäkkeisiinsä minän jatkeina tiedetään. Jospa kuitenkin on niin, että jos halutaan museoiden – ainakin kulttuuristen ja historiallisten – kokoelmista aitoja keskustelun kimmokkeita, niiden digitointi kolmiulotteisiksi materiaaleiksi vapaaseen käyttöön saattaisi lopulta tuottaa jopa enemmän museokäyntejä kuin nykytila, jossa me – menneisyyden tulevat polvet – emme paljoakaan museoon ehdi. Jos nyt voisin netissä kurkistaa päähänpistosta jotakin suomalaista muinaisesinettä, tekisin sen. Museokäynti toiseen kaupunkiin taas jää ruuhkavuosissani satavarmasti tekemättä, mutta kuvia vuosien mittaan vapaasti katseltuani saattaisin aikanaan innostua live-käynnistä suuresti ja tietää asioista huomattavasti enemmän. Digitointi ei olisi tekijänoikeusrikkomus vaan kansallinen kulttuuriteko.

Kaaleppi 7.6.2015 09:48

Kun pohtii museoita muistina, kannattaa erottaa yksilöllinen muisti ja yhteisöllinen/yhteiskunnallinen (tai kansakunnan) muisti. Yhteiskunnallisten muistiorganisaatioiden (tai kuten nykyään jo useammin sanotaan muistiprosessien) tehtävä on muistaa enemmän ja kauemmaksi kuin yksikään yksilö. Siten ne auttavat meitä, kun niin haluamme, muistamaan. Jos yhteiskunnalliset muistiprosessit taantuvat, edessä on yhteiskunnallinen dementia. Kun olen vuosien varrella pitänyt esityksiä päättäjille museoiden merkityksestä, olen nimenomaan korostanut museoiden merkitystä yhteiskunnallisena muistiorganisaationa. En ole toistaiseksi keksinyt mitään arvokkaampaa perustetta museoiden olemassaololle.

Jyväskylän yliopiston museologian luennoilla olen opettanut, ja opetan edelleen, lisäksi seuraava (teksti on PP:n dia):

Nykyaikaisten muisti- ja kulttuuriperintöorganisaatioiden kolme yhteiskunnallista perustehtävää:

1. Auttaa meitä löytämään vastaus kysymykseen kuka olen, keitä olemme.
2. Olla suunnistusjärjestelmä, koska kun ymmärrämme mistä olemme tulossa ja missä olemme, pystymme ehkä myös suunnittelemaan minne menemme ja
3. kun ymmärrämme olevamme osa sukupolvien jatkumoa, ymmärrämme että elämä on elettävä juuri nyt: Muistiorganisaatiot siis aktivoivat ja yllyttävät meitä ottamaan vastuun elämästämme, lähimmäisistämme ja ympäristöstämme.

Museoiden, arkistojen ja kirjastojen muodostamasta yhteiskunnallisesta muistista ei ole paljoakaan hyötyä ellei se myös reagoi yhteiskunnallisena omatuntona.


Janne Vilkuna 10.5.2013 12:47

Muistia ja omaatuntoa, molempia
tarvitaan! Olemme hajuttomia ja
mauttomia, pelkäämme kuollaksemme
arvostelua - eniten ehkä kollegoita. Ehkä "litistymiseen" on yhtenä syynä koulutuspohjamme
samankaltaisuus. Viihde
ja houkuttelevuus on rakennettava
tiedon pohjalle. Näkyvyyden luomiseen tarvitaan toiset ihmiset - ja tiedon tuottajilta
vapautunutta otetta ja mieltä.
"Elämän ruuhkavuosien" käytöstä
on ankara kamppailu. Kumpa onnistuisimme saamaan aikaan kansalaistaitona oman kulttuuriperintömme arvostamisen osana arkipäivää.

Sirkku Dölle 9.5.2013 20:44

Museot eivät ole kansakunnan muisti vaan omatunto.

Tommi Lindh 9.5.2013 16:30

Tosiaankin ajankohtaisia pohdintoja. Kiinnostava kysymys sekin, miten ratkaisemme tämän jokainen museo yksilöllisesti emmekä kaikki samoilla keinoilla.

Minna Sarantola-Weiss 8.5.2013 15:50

Mukavaa ja haastavaa pohdintaa. Saman aihepiirin ympärillä sattumalta myös uusin PS-blogi osoitteessa www.museoliitto.fi. Tämä aihepiiri on todellakin nyt ajankohtainen ja suurenkin keskustelun väärtti.

Kimmo Levä 7.5.2013 18:43


Lisää kommentti

Voit kommentoida blogin aihetta käyttämällä alla olevaa lomaketta. Sähköpostiosoitteen antaminen on vapaaehtoista ja se näkyy vain verkkosivujen ylläpitäjille. Kommentti-kentässä ei tarvitse itse laittaa rivinvaihtoja, vaan teksti rivittyy automaattisesti.

Nimi tai nimimerkki
Sähköpostiosoite
Kommentti
Roskapostitarkistus
1 + 8 = (ratkaise tämä laskutoimitus)