Blogi6

Tähän blogiin kirjoittavat Museoviraston pääjohtaja ja muut asiantuntijat kulttuuriperintöalan ja museoalan asioista ja ilmiöistä.

Arkisto




2016
2015
2014
2013


Linkit


Museoviraston verkkosivut

Museovirasto Facebookissa

Katoaako kulttuuriperintömme maailmalle?


Suomessa havahduttiin 1970-luvulla huomaamaan, että kulttuuriesineiden lisääntynyt maastavienti muodosti uhan kulttuuriperintömme säilymiselle. Erityistä huolta tunnettiin talonpoikaisesineistön harvinaistumisesta maastaviennin seurauksena.  Kansallisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi ja maastaviennin saamiseksi valvotuksi säädettiin maassamme ensimmäinen maastavientiä säätelevä laki vuonna 1978. Laki määritteli luvanvaraisiksi pääsääntöisesti esineet, jotka olivat yli 50 vuotta vanhoja tai liittyivät kansalliseen historiaan ja merkkihenkilöihin. Arkku
Talonpoikaisesineistö oli vaarassa harvinaistua maastaviennin seurauksena jo 1970-luvulla. Suomen kansallismuseon kokoelmissa oleva arkku vuodelta 1815 on peräisin Hinnerjoelta. Kuva: Museokuva Matti Huuhka & Co
Lain tultua voimaan alkoi lupahakemuksia virrata viranomaisille tasaiseen tahtiin. Pelkästään kyseisen vuoden loppupuoliskolla myönnettiin maastavientilupa yhteensä 3200 esineelle. Vuosina 1978-1995 käsiteltiin lähes 4000 hakemusta, jotka koskivat yhteensä lähes 300 000 esinettä. Hetken näyttikin siltä, että maastaviennin seuranta ja rajoitukset toimivat toivotulla tavalla.

1990-luvun puolivälissä tilanne alkoi monella tavalla muuttua. Kun hakemukset aiemmin olivat koskeneet pääsääntöisesti koti-irtaimistojen muuttoja, alkoi kaupallinen kulttuuriesineiden vienti nyt tulla keskiöön. Sen osuus nousi nopeasti yli puoleen kaikista käsitellyistä luvista.

Vuonna 1995, Suomen liityttyä Euroopan unionin jäseneksi, astuivat kansallisen lainsäädäntömme rinnalla voimaan EU-säädökset. Ne tulivat säätelemään kulttuuriesineiden vientiä Euroopan unionin ulkopuolelle sekä turvaamaan luvatta vietyjen kulttuuriesineiden palautusta.

Tämä johti edelleen siihen, että kansallista maastavientilakia oli tarve selkiyttää vuonna 1999.  Keskeisin tuolloin tehty muutos oli ikärajan nostaminen useimpien esineryhmien osalta aiemmasta 50 vuodesta 100 vuoteen. Nyt siis huomattavasti vanhempia esineitä oli mahdollista viedä maasta ilman maastavientilupaa. Tämä alkoikin pian näkyä lupahakemusten määrän romahtamisena. Vuonna 2000 lupahakemusten määrä vuositasolla oli enää noin 40 ja määrä on jatkanut hitaasti laskuaan.

Osittain lupahakemusten vähäistä määrää selittää laissa tapahtunut esineryhmäkohtainen ikärajojen nosto, toisaalta lain tunnetuksi tekemisessä ei varmastikaan ole onnistuttu riittävässä määrin. Valitettavasti lukumäärät kertovat myös toisenlaisesta ilmiöstä - tarkoituksellisesti ilman lupaa ja siten laittomasti tapahtuvasta kulttuuriesineiden maastaviennistä, jonka valvonta on käytännössä osoittautunut lähes mahdottomaksi.

Kulttuuriesinemarkkinoilla vallitsee kysynnän ja tarjonnan laki. Viime aikoina lupaviranomaiset ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Suomesta viedään yhä enenevässä määrin uudempaa design-esineistöä. Kansainvälisten keräilijöiden kiinnostus on kohdistunut Suomen kultakauden muotoiluun ja maasta saatetaan viedä esineistöä jopa konttilasteittain. Kaikki esineet eivät edellytä maastavientilupaa, mutta hyvin usein maasta on lähdössä luvatta myös esineistöä, joka joko on luvanvaraista tai jonka maastavienti on kiellettyä. 

Kysynnän kasvu on valitettavasti johtanut paitsi maastavientilain rikkomuksiin myös aivan uudenlaisiin lieveilmiöihin. Erityisen selvästi tämä on tullut esille Alvar Aallon suunnitteleman esineistön kohdalla. Keväällä 2012 Christie´sin huutokaupassa Lontoossa tuli myyntiin Alvar Aallon suunnittelema esine ("presentation piece"), joka huutokauppaluettelon mukaan oli ajoitettu noin vuoteen 1973. Esineen lähtöhinnaksi ilmoitettiin 5000-7000 puntaa. Todellisuudessa esine osoittautui suojellusta Erottajan paviljongista (rakennusvuosi 1951) talvella 2005-2006 kadonneeksi kaidetueksi. Huutokauppa pysäytettiin ja esine saatiin palautettua takaisin Suomeen.  Saman vuoden syksynä maastavientilupaa haettiin kuormalle, joka sisälsi mm. Finlandia-talon alkuperäiseen, kiinteään kalustukseen kuuluvia esineitä. Tapahtumat, jotka olivat johtaneet niiden katoamiseen Finlandia-talosta, ovat edelleen hämärän peitossa. Maastavientilupa luonnollisesti evättiin ja molemmat tapaukset ovat johtaneet poliisitutkintaan. Samoihin aikoihin Finlandia-talosta katosivat myös ulkokaiteet ja arvailujen varaan jää, vietiinkö ne niiden valmistuksessa käytetyn kuparin, vai ne suunnitelleen Aallon perusteella.

Kun ensimmäisen maastavientilain säätämisestä on Suomessa ehtinyt kulua 35 vuotta, ovat maastaviennin haasteet siis edelleen olemassa - ne ovat vain muuttaneet muotoaan.  Muuttokuormissa lähtevän koti-irtaimiston sijaan suurinta huolta aiheuttaa nimenomaan kulttuuriesineillä käytävä laiton kauppa. Euroopan komissio on vastikään todennut:
 
"Monista voimassa olevista säädöksistä huolimatta kulttuuriesineiden laittomasta kaupasta on tullut yksi laittoman kaupankäynnin levinneimmistä muodoista. Kansallisaarteiksi luokiteltavien kulttuuriesineiden laiton kaupankäynti on tämän rikollisuuden erityisen vakava muoto, joka vaikuttaa tuhoisasti jäsenvaltioiden kansalliseen identiteettiin, kulttuuriin ja historiaan, sillä kansallisaarteiksi luokiteltujen esineiden katoaminen vie kyseisen valtion kansalaisilta yhtymäkohdan heidän identiteettiinsä ja historiaansa. "

EU:ssa ollaan parhaillaan uudistamassa jäsenvaltioista laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palautusdirektiiviä. Museovirasto on osallistunut aktiivisesti tähän uudistamistyöhön. Mikäli direktiiviuudistus astuu voimaan nyt kaavaillussa muodossaan, tulee se parantamaan entisestään jäsenvaltioiden mahdollisuuksia saada luvatta viedyt kulttuuriesineet takaisin - jokainen vastoin kansallista lainsäädäntöä viety kulttuuriesine voidaan jatkossa vaatia palautettavaksi sen rahallisesta arvosta riippumatta. Direktiiviin on esitetty myös lisäystä omistajan todistustaakasta. Toteutuessaan tämä lisäys tulee velvoittamaan esineen ostajaa noudattamaan ns. riittävää huolellisuutta esinettä hankkiessaan. Käytännössä tämä tarkoittaa kulttuuriesineen provenienssin ja sen laillisuuden mahdollisimman tarkkaa selvittämistä. Tulevaisuudessa laittomasti maastaviedyn kulttuuriesineen ei siis tarvitse olla lopullisesti menetetty. 

Raila Kataja
Intendentti
Suomen kansallismuseo

(22.10.2013)

Lisätietoja: http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/viranomaistoiminta/luvat/maastavientiluvat





3 kommentti(a)


Otsikon aihe ajakohtaistuu lisää sinnä vaiheessa kun valtio ja sen omistusvallassa olevat osakeyhtiöt myyvät pois ei-strategisia museaalisia kiinteistöjä. Tuolloin pitää tartkkaan miettiä, että jotkin irtaimet esineet saattavat vaatia deponaatiomerkinnän ja sopimuksen myytyyn rakennukseen ettei historiallinen konkonaisuus tärvelly. Esim. V-Suomessa Pukkilan päätalossa on "omituisen ja erikoisen pitävästi" muurattuja kaakeliuuneja, mitkä on tuotu sinne säilytettäviksi ja näytille, ei purettavksi rälläkällä ja lekalla. Siinäpä komea maamme historian esimerkkipähkinä ratkaistavaksi.

Esa Ruohola 3.1.2014 09:32

1. Näin talonpoikaissukuisensa olen enempi huolissani siitä, että talossa (tai taloon erityisesti teetetty) tehty isompi kalusto lähtee talosta pois. Ei ymmärretä sitä, että jokin ikivanha komerosänky kuuluu juuri siihen rakennukseen ja elää elämänsä sen rakennuksen kanssa. 2. Vienti- ja poistamiskiellon idea on muuten aivan erinomainen tapa estää kulttuurin pirstomista - katkerienkin perinnönjakojen kohdalla.

työterveyslääkäri Esa Ruohola 1.11.2013 10:46

Heti alkuun on todettava, että suhtaudun esineellisen kulttuuriperinnön suojelemiseen ja maastaviennin rajoittamiseen sekä positiivisesti että vakavasti. Itse asiassa suhtaudun siihen niin vakavasti, että pidän nykyistä lainsäädäntöä tehottomana. Sen tehottomuus johtuu lain mekaanisuudesta ja niin tiukasta virittämisestä, ettei lain noudattaminen ole suoraan sanoen mielekästä. Ensinnäkin hakumenettely on liian raskas. Vientilupahakemusta ei voi lähettää sähköpostissa ja luvan hinta (75€) liian korkea. Luvan käsittelyaika ei MV:n sivuilla selvinnyt. Lain liian tiukalle virittäminen tulee selvästi esille ulkomailla valmistettujen esineiden kohdalla, joista todetaan, että lakia sellaisiin ulkomailla valmistettuihin esineisiin, jotka ovat olleet Suomessa vähintään 50 vuotta viimeisen 100 vuoden aikana. En katso tarpeen tässä keksiä (tai muistella) hullunkurisia tilanteita, jotka syntyvät lakia kirjaimellisesti noudatettaessa.

Minun ehdotukseni on, että lakia tulisi uudistaa (pitkä ja raskas prosessi, tiedän) siten, että painopiste siirtyisi vientiluvan hakemisesta vientikiellon hakemiseen. Paras turva esineellisen kulttuuriperintömme mahdollista vientivirtaa vastaan on tehdä vientikiellosta esineen merkitystä, statusta ja jopa arvoa lisäävä tekijä. Kirjallisesti jokaiselle ladonavaimelle tai 1930-luvulla Lontoosta ostetulle munakupille haettava 75€ vientilupa ei ole realistinen. Sen sijaan MV:n ja kansalaisten yhteinen projekti merkittävän esineistömme identifioimiseksi olisi tehokkaampi tapa turvata kulttuuriperintömme säilyminen.
JL

Jyrki Lammi 23.10.2013 15:36


Lisää kommentti

Voit kommentoida blogin aihetta käyttämällä alla olevaa lomaketta. Sähköpostiosoitteen antaminen on vapaaehtoista ja se näkyy vain verkkosivujen ylläpitäjille. Kommentti-kentässä ei tarvitse itse laittaa rivinvaihtoja, vaan teksti rivittyy automaattisesti.

Nimi tai nimimerkki
Sähköpostiosoite
Kommentti
Roskapostitarkistus
3 + 2 = (ratkaise tämä laskutoimitus)