Museovirasto 2018 logo
Museoviraston blogi
Tähän blogiin kirjoittavat Museoviraston pääjohtaja ja muut asiantuntijat kulttuuriperintöalan ja museoalan asioista ja ilmiöistä.

Arkisto




2018
2017
2016
2015
2014
2013


Linkit


Museoviraston verkkosivut

Museovirasto Facebookissa

Rakentavaa keskustelua museoiden kokoelmista tarvitaan


Olin Kuopiossa puhumassa museoiden kokoelmien keräämisestä. Keskustelua puheenvuorostani käytiin jo salissa, mutta erityisen vilkas keskustelu tilaisuuden yhteydessä tehdystä lehtihaastattelusta käynnistyi Arkeologi-listalla. Puhujan näkökulmasta on aina hiukan epäoikeudenmukaista, kun keskustellaan kuulematta koko tarinaa. Mutta niinhän siinä taas kerran kävi. Olisin tietysti voinut puhua varovaisemminkin. Mutta toisaalta, jos kukaan ei koskaan uskalla sanoa mitään uutta tai totutusta poikkeavaa, kaikki jatkuu ennallaan.

Iskokset
Kvartsi-iskoksia Museoviraston kokoelmissa. Kuva: Liisa Tuomikoski, Museovirasto
Ikuinen kysymys maakunnissa on, miksi arkeologisten löytöjen pitää olla Helsingissä, suurimmalta osalta varastoituna. Vastaus luonnollisesti on, että ei niiden pitäisi olla.  Siitä vain on tullut tapa, joka periytynee ajoilta, jolloin vain Kansallismuseossa oli esihistorian näyttelyjä, ja tutkimusta tehtiin vain Helsingissä. Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Meillä on hyvin kehittynyt ja ammatillisesti hoidettu maakuntamuseoverkosto. Ne esittelisivät mielellään alueittensa esihistoriaa, jos siihen annetaan mahdollisuudet. Tutkimusta maakuntamuseot tuskin pystyvät nykyisillä voimavaroillaan tekemään. Niinpä esihistoriallisia kokoelmia ei liene syytä hajauttaa maakuntiin enempää kuin näyttelytarpeet edellyttävät.

Historiallisen ajan arkeologian osalta tilanne näyttää toisenlaiselta. Turku ja Oulu ja muutamat muut maakuntamuseot ovat ilmaisseet kiinnostuksensa oman alueensa löytöjen säilyttämiseen ja tutkimusedellytysten turvaamiseen. Myös Museoviraston näkökulmasta pitää tähän kiinnostukseen suhtautua myönteisesti.

Kokoelmien hajauttamisesta keskusteltaessa pitää muistaa, että arkeologiaa opetetaan nykyään Helsingin lisäksi myös Turussa ja Oulussa. Kaikilla ko. korkeakouluilla on omat painopisteensä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Myös niiden edellytykset aineistojen säilyttämiseen pitäisi pystyä turvaamaan. Ei arkistolaitoskaan hamua Helsinkiin kaikkia asiakirjoja. Miksi Suomen koko arkeologisen aineistonkaan pitäisi olla vain Museoviraston kokoelmissa?

Kokoelmien poistot ja erityisesti se mitä ja millaisia kokoelmia ja esineitä voidaan poistaa, herättää museopiireissä aina vilkasta keskustelua. Kulttuurihistoriallisten kokoelmien osalta poistokysymys ei vaikuta kovin polttavalta. On helppo ymmärtää, että kontekstitiedoton tai rikkonainen esineistö tai monet samanlaiset esineet pitäisi voida poistaa kokoelmista. Ei ole järkevää säilyttää kymmeniä samanlaisia virkapukuja tai täydellisiä raha- ja mitalikokoelmia kaikissa museoissa. Eikö riitä, että yksi tai muutama täydellinen kokoelma on jossakin olemassa ja kansallisesti käytettävissä?

Monet arkeologiset löytökokonaisuudet aiheuttavat päänvaivaa etenkin niille, jotka kustantavat niiden säilyttämisen. Esimerkkinä historiallisen ajan arkeologiset tutkimukset, jotka tuottavat suuren määrän luulöytöjä, joiden tutkiminen on ollut hyvin vähäistä. Tiedän kyllä, että löydöille voidaan esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta vastauksia ei nykymetodeilla saada. Säilytämmekö siis kaikki löydöt ja odotamme, että joskus keksitään menetelmiä, joilla vastauksia saadaan?

Luonnontieteellisissä museoissa on näytekokoelmia. Kivistä on otettu näytepaloja, samoin luista ja muista elollisten jäänteistä. Eikö arkeologisista löydöistäkin, erityisesti luista, voisi kerätä samanlaisia näytekokoelmia? Ne säilyttäisivät mahdollisuuden tutkia kohdetta tulevaisuudessa. Jos tällä tavalla saataisiin aikaan riittävän luotettava tietopankki, mutta määrältään vain 10 % nykyisistä massoista, säilyttäminen olisi huomattavasti helpommin perusteltavissa.

Ongelmia aiheuttavat myös monet muut arkeologiset kokoelmat. Kvartsi-iskokset eivät ole mittakaavaltaan aivan luukokoelmiin rinnastettava kokoelma, mutta kyllä nekin maallikossa kysymyksiä herättävät. Arkeologin perustelu, että menetelmien kehittyessä voidaan tietoa saada, on relevantti. Mutta kun pysyvää säilytystä vaaditaan, pitää pystyä perustelemaan MIKSI? Perusteluksi ei riitä, että niistä "voi saada vaikka mitä". On muistettava, että teemme tätä työtä veronmaksajien rahoilla. Siksi olemme velvollisia antamaan rahoittajille myös ymmärrettäviä vastauksia.

Tuossa keskustelua herättäneessä lehtijutussa myös todettiin, että mielestäni kokoelmista poistettuja esineitä pitäisi voida myös myydä. Näinhän jo tehdään esim. Yhdysvalloissa. Kvartseilla ja luilla tuskin olisi kovin paljon kysyntää vaikka kuinka kauppaisi, mutta kulttuurihistoriallisilla kokoelmapoistoilla sitä saattaisi olla.  ICOM:in eettisissä ohjeissa, joihin aina poistoista puhuttaessa vedotaan, myyntiä ei ehdottomasti kielletä. Eettinen ongelma myynnistä toki saattaa syntyä lahjoittajan näkökulmasta. Lahjoittaja on luonnollisesti ajatellut, että hänen rakkaat esineensä säilyvät ikuisesti museon kokoelmissa.

Museoillemme on ollut näihin päiviin saakka itsestään selvää, että kokoelmat ovat pysyviä ja ikuisia. Resurssien hupeneminen pistää miettimään monenlaisia selviytymiskeinoja. Ehdotankin, että emme ryhdy näissäkään asioissa tuomareiksi. Mielipiteillä pitää olla sijansa ja rakentava keskustelu kokoelmienkin tulevaisuudesta on enemmän kuin tarpeen. Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Juhani Kostet
Pääjohtaja
Museovirasto

(23.4.2013)





39 kommentti(a)


JK: " Valitettavasti historiantutkijakin on usein tilanteessa, että omasta näkökulmasta tärkeä asiakirja puuttuu. Karsintaa on tehty."

Tuli vielä mieleen: se, jonkin toisen alan puutteellinen aineisto ei voi olla perusteluna tai oikeutuksena sille, että meidän tulisi ehdoin tahdoin seurata saamaa polkua perässä. Emmekö voisi pyrkiä parempaan? Etenkin kun arkeologisen aineiston osalta digitointi ei ole nykyisellään realistinen vaihtoehto.

Wesa Perttola 8.5.2013 22:05

JK: "Arkisto-, kirjasto- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien karsinta on tosiasia."

Etenkin historiallisen ajan arkeologisen löytömateriaalin suhteen karsinta on myös jo tosiasia. Suuri osa löydöistä ei nykyisellään päädy kokoelmiin, esim. eläinten luita saatetaan heivata jätesäkkikaupalla.

JK: "Arkistojen ei tarvitse harkita asiakirjan pilkkomista 10 cm:n pätkiin."

Arkistot eivät harkitse sitä, koska pätkillä ei tekisi juuri mitään. Sama pätee myös arkeologisiin luuaineistoihin.

Wesa Perttola 8.5.2013 05:58

Toiveeni rakentavasta keskustelusta on pääpiirteissään toteutunut ja tämän pohjalta on hyvä ponnistella eteenpäin. Valtionosuusmuseoiden on pitänyt tehdä omat kokoelmastrategiansa Museoviraston kanssa käytäviä tulosneuvotteluja varten. Suomen kansallismuseon kokoelmapoliittinen ohjelma on laadittu vuonna 2009. Se on tällä hetkellä Museoviraston virallinen kokoelmapoliittinen kanta. Se ei ole täysin kattava, minkä vuoksi Museovirasto on päättänyt käynnistää kokoelmastrategiansa kokonaisvaltaisen uudistamisen. Saamme siihenkin työhön tästä keskustelusta paljon aineksia. Keskustelu museoiden kokoelmatoiminnasta, mitä säilytetään ja mitä poistetaan, jatkuu varmasti.

Suurin osa tällä palstalla käydystä keskustelusta on ollut asiallista ja valaisevaa. Erityisesti kiitos ”luututkijoille”, jotka ovat perustelleet luukokoelmien käyttömahdollisuuksia monipuolisesti ja avanneet varmasti muillekin kuin minulle, mitä kaikkea luut voivat meille menneisyydestä kertoa. Kiitokseni myös Mervi Suhoselle erinomaisesta kvartseja koskevasta kommentista. Se avasi näkymää myös näiden kokoelmien museologiseen problematiikkaan, jota kirjoittaja oli itsekin avannut. Oli hienoa havaita myös muutamien muiden kommenttien museologinen näkökulma. Siitähän tässä kaikessa viime kädessä on kysymys. Museot ja erityisesti Museovirasto, jonka pitäisi kantaa vastuu kulttuuriperintömme säilyttämisestä, ovat joka tapauksessa käännekohdassa. Jokaisen talteen otetun esineen arvo pitää pystyä arvioimaan jo talteen oton vaiheessa. Jos näin ei tehdä, arviointi joudutaan todennäköisesti suorittamaan joskus myöhemmin. Monien kokoelmien osalta olemme nyt tässä tilanteessa. Erityisesti Kalle Kallion kommentti koskettelee ammattimaisesti tätä näkökulmaa. Museologian teorioista kokoelmien karsinta-ajatuksetkin lopulta pulppuavat.

Kokoelmien sijoittamisesta on käyty keskustelua ainakin 1970-luvulta alkaen. Niin arkeologisten kuin monien muidenkin kokoelmien osalta pitää muistaa, että niitä on jo nyt sijoitettu moniin maakuntamuseoihin. Hyviä esimerkkejä arkeologisten kokoelmien säilyttäjistä ovat ainakin Turun museokeskus ja Satakunnan museo. Edelleenkin olen sitä mieltä, että maakuntamuseoilla pitäisi olla aikaisempaa paremmat mahdollisuudet esihistoriaa esittelevien näyttelyjen tekemiseen ja toisaalta yliopistokaupungeilla tasavertaiset edellytykset tutkimuksen tekemiseen. Huoli kokoelmien hajoamisesta, jos museon toiminta loppuu, on turha. Vaara maakuntamuseoiden lopettamisesta ei ole todellinen, eikä kokoelmia edes voi siirtää toisen museon omistukseen. Jos museo lakkautetaan, kokoelmat palautuvat alkuperäiselle omistajalleen eli valtiolle.

Ajatus, että osia arkeologisistakin kokoelmista voitaisiin sijoittaa ”huonompiin” säilytystiloihin, on mielenkiintoinen ja varmasti yksi tulevaisuudessa harkittava vaihtoehto. Se kyllä edellyttää kokoelmien arvoluokittelua, mikä on toki keskeinen osa nykyaikaista kokoelmien hallintaa.

Arkisto-, kirjasto- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien karsinta on tosiasia. Arkistoilla ja kirjastoilla on selkeät ohjeet säilytettävistä aineistoista. Niillä on myös vahvistetut poistoperiaatteet. Arkistojen ei tarvitse harkita asiakirjan pilkkomista 10 cm:n pätkiin. Säännöt ovat paljon selkeämmät. Valitettavasti historiantutkijakin on usein tilanteessa, että omasta näkökulmasta tärkeä asiakirja puuttuu. Karsintaa on tehty. Yksittäisen tutkijan kannalta se voi olla suuri ongelma, mutta kokonaisuutta ajatellen ja menneisyyden kuvaamisen kannalta ei välttämättä merkittävä. Keskustelussa esille nostettu asiakirjojen digitointi helpottaa tilannetta, mutta ei sekään ole täydellinen ratkaisu. Digitoidutkin arkistot tarvitsevat säilytystilaa, jolla on oma hintansa.

Haluan myös korjata muutamia väärinkäsityksiä. Jossakin kommentissa arvioitiin, että Museovirastoa on viime vuosina ajettu alas. Se ei pidä paikkaansa, vaikka meistä riippumattomista taloudellisista syistä henkilökuntaa on jouduttukin vähentämään. Kannattaa tutustua Carolina Ansinnin kirjoitukseen ”Museoviraston henkilöstöpolitiikka ja määräaikaiset palvelussuhteet” Museoviraston blogissa. Jos kommentilla tarkoitettiin arkeologien asemaa viraston organisaatiossa, ei alasajoväite pidä siltäkään osin paikkaansa. Museovirasto on vakinaistanut arkeologisiin kenttätöihin yli kymmenen arkeologin koulutuksen saanutta työntekijää ja määräaikaisia on kenttätöissä vuosittain kymmeniä.

Viraston rakenteita on uudistettu ja nykyaikaistettu merkittävällä tavalla. Yksittäiset tieteen alat ovat kokonaisuuden osia. Kulttuuriympäristön suojelu ja hoito on kokonaisuus, johon on sisällytetty koko prosessi esihistoriasta nykyajan rakennettuun ympäristöön ja vedenalaiseen kulttuuriperintöön. Ovathan arkeologiset kohteetkin osa kulttuurimaisemaa. Kokonaisvaltaisempi näkemys esimerkiksi lausunnoissa tuottaa entistä paremman tuloksen. Se on ollut jo nyt nähtävissä.


Juhani Kostet 7.5.2013 08:36

Tässä vaiheessa kiitän rakentavasta keskustelusta. Olen ulkomaanmatkan vuoksi ollut muutaman päivän kiinni muissa asioissa. Palaan keskusteluun, kun ennätän tutustua tarkemmin kommentteihin.
Nyt Museovirasto keskittyy hetkeksi uusien tilojensa avajaistilaisuuteen.


Juhani Kostet 26.4.2013 11:38

Harvoinpa näkee blogia, jossa kirjoittaja toivoo keskustelua, mutta ei 34 puheenvuoron jälkeenkään vastaa esitettyihin kommentteihin tai kysymyksiin mitään...

Tässä muuten linkki alkuperäiseen SS:n haastatteluun niille, jotka ihmettelevät keskustelun sävyä:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/museoviraston-paajohtaja-arkeologiset-loydot-takaisin-kotiseuduilleen/1318399

RJ 26.4.2013 10:50

Voin ymmärtää ajatuksen, että esimerkiksi meillä ihmislajin edustajilla olisi kaikilla samanlainen luuranko sisällämme. Jos näin todella olisi niin ehkä osteologinen tutkimus olisi pelkkää eläinlajien määritystä ja kun ne on määritetty, niin voisi ajatella, että luut voisi hävittää, kun tarpeeksi monta osteologia on tehnyt aineistosta toisistaan riippumatta samat päätelmät. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella ihmisellä ja eläimellä on yksilöllinen luusto, joka kertoo paitsi yksilön elämäntarinan myös yksilön geneettisen historian. Jos yhdestä yksilöstä voidaan saada tietää kuolinikä, sukupuoli, pituus, ravinto, alkuperä, elämän aikana kärsityt sairaudet, elintavat, vammat, ravinto, syntyperä jne. niin kokonaisten populaatioiden vertailulla voidaan esittää nykyajan monien eri alojen tutkijoita kiinnostavia kysymyksiä. Esimerkiksi tällä hetkellä teen itse työtä kansanterveystieteen dosentin Jari Haukan kanssa tutkimme yhdeksän eri Suomen paikkakunnan kansanterveyttä yli 300 vuoden takaa. Tämä tutkimus tuo heille uuden ulottuvuuden kansanterveystieteen tutkimukseen, siksi hän auttaa minua tilastojen tekemisessä yli 500 vainajan osalta lähes neljästäkymmenestä terveyteen liittyvästä muuttujasta. Tämä on vain yksi esimerkki. Nykypäivän Suomalainen arkeologia tekee yhteistyötä yli tiedekuntarajojen moniin eri yliopistomme tiedekuntiin esimerkiksi keskustakampuksella, Kumpulassa, Viikissä ja Ruskeasuolla sekä muihin pääkäupunkiseudun korkeakouluihin. Esimerkistäni tekisi mieli julkaista tässä muutamia graafisia kuvia ja tilastollisia testejä, jotka osoittavat, että eri paikkakuntien välillä on ollut tilastollisesti merkittäviä eroja Suomalaisessa kansanterveydessä yli 300 vuotta sitten. Näiden erojen ja yhtäläisyyksien mahdollisten syiden selvittämisen teen toivottavasti jo ensi vuoden alussa valmistuvassa väitöskirjassani. Toinen esimerkki omista tutkimuksistani on osteoporoosia tutkivan lääketieteen Dosentti Outi Mäkitien johtamassa tutkimusryhmässä tehty tutkimus luun tiheyksien kasvusta Suomalaisten lasten luista 300-500 vuotta sitten. Tutkimuksemme osoitti, että kuoriluun tiheys kasvoi samalla tavalla kuin nykyajan lapsilla, mutta hohkaluun tiheys pieneni iän myötä toisin kuin Suomalaislapsilla nykyään. Todennäköisin selitys tälle on se, että vanhemmat lapset ovat ennen kuolemaansa kärsineet kauemmin jostain sairaudesta, joka on vaikuttanut luun tiheyteen, kun taas nuoremmat ovat kuolleet nopeammin. Suomi on ollut osteoporoosin tutkimuksen kärkivaltioita ja valitettavasti myös osteoporoosista täällä Pohjolassa kärsitään enemmän ja tämä ajallinen ulottuvuus tuo uuden muuttujan osteoporoosin tutkimukseen. Lupaan että tämäkin tutkimus jatkuu, vaikka tietysti yksittäisen tutkijan aika on rajallinen. Perusedellytyksiä tieteen kehittymiselle ja esimerkiksi minun työni jatkamiselle on tutkimusaineistojen säilyttäminen. Olen paljosta kiitollinen Museovirastolle, Helsingin kaupunginmuseolle, Julinin tontin Pyhän hengen kappelin kokoelman hoitajille (mm. Benito Casagrande) tutkimukseni mahdollistamisesta (mm. tutkimusluvista) tähän mennessä ja toivon, että tämä yhteistyö jatkuu ja että mahdollistatte jatkossakin minun ja kollegoideni työn tekemisen tässä maassa.

Kati Salo 26.4.2013 09:42


Olen seurannut tätä blogikeskustelua ja myös arkeologilistan keskustelua. On käsittämätöntä, että kvartsi- ja luututkijat on tällä tavalla laitettu altavastaamaan omasta tutkimusaineistostaan ja tutkimuksensa arvosta. Toivottavasti näistä keskusteluista olisi se hyöty, että aineistomme luonne ja mahdollisuudet paljastuvat niille joille tämä on ollut epäselvää.
Meillä nyt elävillä ihmisillä ei ole minkäänlaista kykyä tai perustetta valita mitkä arkeologiset löydöt tai löytöryhmät saa heittää pois ja mitkä pitää säästää. Siksi meillä ei ole myöskään moraalista tai eettistä oikeutta heittää pois osia kokoelmista tai pistää löytöjä palasiksi. Tutkijan kannalta tämä koko keskustelu arkeologisten löytöjen heittämisestä pois ja jopa näytteiden paloittelemisesta on absurdia. Huoli isoista luuaineistoista tuntuu oudolta Suomen kaltaisessa rikkaassa valtiossa kun ajattelee asiaa laajemalta kannalta. Meiltä puuttuu (valitettavasti) kokonaan valtavat palamattomat kivikautiset luuaineistot. Monissa maissa esihistoriallisetn aineistojen määrät ovat satakertaisia Suomeen verrattuna. Lisäksi, luuaineistot ovat käytännösssä aina jo valmiiksi vain otos jostain suuremmasta kokonaisuudesta. Tieteeellsesti ajateltuna on järjetöntä pienentää otosta entisestään.
Monet tutkijat täällä ovat kärivällisesti perustelleet tutkimustaan ja lähettäneet jopa julkaisujaan todisteeksi. Eiköhän blogin kirjoitusten peruteella nyt liene selvää, arkeologisten löytöjen pois heittämiselle ei ole perusteluja. Nyt kannattaisi sen sijaan alkaa miettimään miten varastointikustannuksia
saataisiin alas. Itse ehdotan, että kokoelmia siirretään pois
Helsingin keskustan kalliista tiloista. Eikö esimerkiksi Kerava ja Klaukkalakin ole jo selvästi halvempia alueita? Jos sekin on liian kallista niin sitten vaikka Pohjois-Karjalaan. Sujuvan noutopalvelun järjestää aika helposti ja halvalla jos haluaa.


Kristiina Mannermaa 26.4.2013 07:59

"Eikö arkeologisista löydöistäkin, erityisesti luista, voisi kerätä samanlaisia näytekokoelmia?"

Olen yrittänyt pohtia mikä olisi analoginen tilanne historiallisten lähteiden suhteen. Ehkäpä niin, että ne silputtaisiin 10 sentin kaistaleiksi, joista säilytettäisiin muutamia sieltä täältä. Tuskinpa historioitsijat olisivat tällaisesta ajatuksesta kovin innoissaan.

Wesa Perttola 26.4.2013 07:29

Kiitos, Jarmo, kirjoituksesi kvartsitutkimuksesta, samoin kuin esitelmät, joissa tutkimustanne on esitelty ja tullaan esittelemään lukijoille ja kuulijoille helposti omaksuttavassa muodossa, palvelevat tutkimustanne välillisesti saaden monet muutkin kuin kivikauden tutkijat suorastaan tiedonjanoisiksi.

Kirjoitan tämän useiden vuosien kokemuksen pohjalta: vaikka olen arkeologi, en opiskeluajan jälkeen tuskin olisi kiinnittänyt paljon huomiota kiviteknologian merkitykseen ja tutkimusmenetelmiin, ellei tietoa olisi tarjolla muussakin muodossa kuin kansainvälisesti korkeatasoisissa (englanninkielisissä) julkaisuissa.

Keskustelussa, jota nyt käydään, ei ole liikaa tuotu esiin arkeologisen aineiston ja koko ajan moniulotteisuutta ja laajuutta: kaikki eivät ehdi seurata kaikkea jatkuvasti uusinta uutta opiskellen vaan tarvitsemme myös yleistajuisempaa tiedonvälitystä niin alan sisällä, muille kulttuurientutkijoille kuin paljon laajemminkin.

On arvosteltu pääjohtajan suusta Savon Sanomiin päätynyttä kysymystä MIKSI jotakin (esimerkkihän olisi voinut olla muukin kuin kivi tai luu) tutkitaan. Omasta mielestäni kysymys on tärkeä ja koskee tieteellistä tutkimusta erittäin usein - mitä analyyttisemmin aineistoja osataan tutkia, sitä oleellisempaa on myös suomentaa (tässäkin pyydän lukijoilta väljää tulkintaa: kieliesimerkki voisi olla muukin kuin suomi), MIKSI.

Siten tiede on tiedonkartuttamista ja aineistokokoelmat ilmiselvintä tiedon kasvumultaa. Eikä multaa saa viedä pois.

Mervi Suhonen 26.4.2013 05:48

Luututkijat ovat aiemmissa kommenteissan valaisseet ansiokkaasti oman aineistonsa käyttöä ja käyttömahdollisuuksia. Olisi varmaan myös syytä selvittää asioista vähemmän perillä oleville lukijoille – ja ehkä myös muutamille kirjoittajille – minkälaisesta aineistosta kvartsi-iskosten kohdalla on kyse ja mitä sillä voi tehdä.

Kvartsi on yleisin Suomen kivikaudella esiintyvä kiviraaka-aine. Siitä on valmistettu erilaisia työkaluja ja niiden osia (“esineitä”) iskemällä. Lyömällä (yleensä toisella kivellä) isoon kvartsikappaleeseen eli “ytimeen” syntyy “iskoksia” (kivilastuja), joista osaa voidaan käyttää työkaluina (esim. veitsinä) sellaisenaan, osaa taas aihioina varsinaisten muotoiltujen työkalujen (esim. kaapimien) valmistamiseen. Kvartsin epäsäännöllisen lohkeavuuden takia syntyy kuitenkin myös paljon hukkapaloja eli jätettä.

“Kvartsi-iskoksiksi” on perinteisesti luetteloitu kaikki kvartsinkappaleet, joita luetteloija ei ole tunnistanut esineiksi. Vuosien mittaan on kuitenkin opittu tunnistamaan uusia esineitä mm. mikroskooppisten käyttöjälkien (erilaisten kulumien ja lohkeamien) perusteella, mikä tarkoittaa sitä, että iskoksiksi luetteloitujen löytöjen seassa on todellisuudessa paljon tunnistamattomia esineitä – jo siksi “iskosten” hävittäminen hävittäisi paljon enemmän kuin kuvitellaan.

Iskosten säästämisen perusteet eivät kuitenkaan rajoitu niiden seassa oleviin esineisiin, joiden seulominen esiin olisi vuosikymmenten työ. ”Oikeiden” iskostenkin informaatioarvo on viime aikoina moninkertaistunut, kun on alettu analysoida itse reduktiotekniikoita eli tapoja, joilla iskokset tuotetaan. Ytimestä voidaan irrottaa iskoksia joko tasoiskennällä (ytimeen muodostetaan suora pinta, jonka reunasta iskokset lyödään irti) tai bipolaari-iskennällä (ydin asetetaan kiven päälle ja nakutellaan toisella), jotka kumpikin tuottavat omanlaisiaan iskoksia ja jäännösytimiä. Lisäksi iskoksia syntyy mm. esineiden muotoilusta (ns. retussi-iskokset), ja näiden joukosta voidaan vielä erottaa yksipuolisten esineiden kuten kaapimien ja kaksipuolisten esineiden kuten lehdenmuotoisten nuolenkärkien valmistamisesta syntyneet iskokset.

Fraktuurianalyysillä – jolla tutkitaan iskosten lohkeamista eri muotoisiksi fragmenteiksi iskentävaiheessa – on myös voitu erottaa tiettyjä fragmenttityyppejä, joita on käytetty tiettyjen esineiden aihioina ja joilla toisaalta on tietty luontainen tilastollinen esiintymistiheys eri tekniikoilla tuotetuissa iskosaineistoissa. Tämän perusteella on esimerkiksi voitu arvioida, edustaako jokin asuinpaikan iskoskeskittymä koko iskoksentuotantoprosessia vai onko kyseessä joukko esineaihioiksi valikoituja iskoksia tai käänteisesti kokoelma, josta käyttökelpoisiksi katsotut iskokset on poimittu pois. Tämä kertoo varsin paljon kunkin löytöpaikan luonteesta ja siitä, mihin se sijoittuu yhteisöjen liikkumiskuvioissa, kvartsin käyttäjät kun olivat pääosin liikkuvia metsästäjä-kalastaja-keräilijöitä.

Kaikilla mainituilla iskostentuottomenetelmillä on sekä alueellinen että ajallinen ulottuvuus ja ne ovat opittuja eli kulttuurisesti periytyviä piirteitä. Koko iskostentuottoprosessi voidaan myös rekonstruoida isku iskulta ns. refitting- eli uudelleenkokoamisanalyysin avulla, jossa palat sovitetaan takaisin toisiinsa. Ns. chaîne opératoire –tutkimuksessa pyritään selvittämään tarkkaan kiventyöstön eri vaiheet, fyysiset toiminnot ja päätöksentekoprosessit (lyönkö tuohon vai tuohon? Mikä liike tuottaa varmimmin haluamani tuloksen?), koska ne edustavat sellaista isältä pojalle tai mestarilta kisällille opetuksen kautta siirtyvää tietotaitoa, jonka “käsialojen” avulla päästään käsiksi traditiolinjoihin ja parhaimmillaan jopa yksilöihin. Toisaalta refitting-analyysiä ja fragmentaatioanalyysiä voi käyttää asuinpaikan rakenteen selvittämiseen: missä tehtiin iskosten “alkutuotanto”, missä valmistettiin esineet, missä loppuunkäytetyt tai rikkoontuneet esineet hylättiin, tehtiinkö kiventyöstöä sisällä vai ulkona (vuodenajat!), ovatko asuinpaikan kaikki työpisteet samanaikaisia vai onko asuinpaikka ollut pitempiaikainen jne..

Etenkin vertailevat tutkimukset vaativat useita kokonaisia aineistoja, koska vain kokonaisia aineistoja vertailemalla voidaan selvittää eri tekijöiden variabiliteetit . Juuri tällä hetkellä tutkimuksen alla olevista asioista mielenkiintoisimpia on myös usealla eri taholla tutkittava teknologinen muutos, jossa jääkauden jälkeen idästä tullut, piihin perustuvaan ns. säleteknologiaan tottunut varhainen pioneeriväestö joutui Suomeen tultuaan siirtymään kvartsin käyttöön ja sen myötä säleteknologiasta iskosteknologiaan ja “kertakäyttöesineisiin”, koska Suomessa ei ollut piitä saatavilla. Tämän kautta voidaan rekonstruoida maamme asuttamisen alkuvaiheet ensimmäisten pyyntiryhmien tilapäisistä vierailuista pysyvämpään asutukseen ja sopeutumiseen paikallisiin olosuhteisiin.

Kuten edellä olevasta toivottavasti käy ilmi, kvartsi-iskokset eivät suinkaan ole tutkijan kannalta mitäänsanomatonta jätettä, vaan päin vastoin monen esihistorian kysymyksen avaimia. Tämä ei myöskään ole mikään salaisuus; suomalaisesta kvartsitutkimuksesta on viime vuosina julkaistu useita artikkeleita sekä kotimaisissa että ulkomaisissa ammattijulkaisuissa. Tutkijoita ei toistaiseksi ole monta, mutta he ovat aktiivisia. Heidän tutkimusaineistonsa vähättely tai suoranainen tuhoaminen ei kuitenkaan ole omiaan ainakaan parantamaan heidän mahdollisuuksiaan jatkaa tutkimuksiaan maamme vanhimman esihistorian selvittämiseksi.


Jarmo Kankaanpää 26.4.2013 00:18


"Mutta toisaalta, jos kukaan ei koskaan uskalla sanoa mitään uutta tai totutusta poikkeavaa, kaikki jatkuu ennallaan."

Rakentavaa keskustelua jatkaakseni: Juhani Kostetin toiminta Museoviraston museoiden, kokoelmien ja merkityksen tarmokkaana ja aikaansaavana alasajajana tarjonnee mittavan aineiston tuleville meidän aikamme kulttuurihistorian tutkijoille. Sekä psykologeille.

Petri Lehtonen 25.4.2013 23:25

Hei Pekka! Olen ihmisluututkija ja kaivanut ja tutkinut historiallisen ajan ihmisluita ja erikoistunut tautihistorian selvittämiseen ihmisluulöytöjen avulla. Haluaisin kutsua sinutkin 29.5 klo 9-15 keskustelemaan ihmisluihin liittyvistä eettisistä kysymyksistä ja ihmisluiden säilyttämisestä museoissa vs. uudelleenhautauksesta Tieteiden talolle (sali 505). Workshop on osa Lääketieteen historian pohjoismaista kongressia ja sinne on vapaa pääsy. Samana päivänä on myös prof. Charlotte Robertsin vierailuluento otsikolla "The past, present and future of palaeopathology - the impact of new analytical methods on our understanding of past health and disease" arkeologian oppiaineessa klo 16.15 (Unioninkatu 38F115), vapaa pääsy, tervetuloa sinnekin!

Kati Salo 25.4.2013 13:41

Ymmärsinkö nyt oikein, että kirjoittajan mukaan suurin säilytysongelma olisivat historiallisen ajan luulöydöt. Siis keskiajalta ja sen jälkeen? Eläinten vai ihmisten? Onko Museoviraston varastoissa todella kristittyjen suomalaisten luita? Eikös ne pitäisi haudata siunattuun maahan? Mikä ihmeen eettinen oikeus teillä tutkijoilla on kaivaa ihmisten luita ja varastoida niitä pahvilaatikoissa? On siinä ylösnousemuksen hetkellä ihmettelemistä.

Pekka T. 25.4.2013 13:34

"Vastuu aina rajallisten resurssien kohdentamisesta taitaa olla viime kädessä kaikkein eniten teillä arkeologeilla itsellänne. Mitä te itse haluatte, jos resurssit eivät jatkossa lisäänny?"

Tässä kysymyksessä ollaan nyt asian ytimessä ja siinä mistä koko tämän keskustelun olisi pitänyt alkaa.

ps. Kalle, et kai sinä, eikä kukaan muukaan, niitä arkeologisia kokoelmia ollutkaan vielä hävittämässä? Pitäähän rakentavassa keskustelussa vähän väriäkin olla.

Mikael A. Manninen 25.4.2013 13:20

Jotta ei-arkeologin kommenttiani ei ymmärrettäisi tarkoitushakuisesti täysin väärin, minusta arkeologisia kokoelmia ei tietenkään pitäisi karsia. Arkistoaineiston seulonnassakin voitaisiin olla huomattavasti maltillisempia. Myös muistiorganisaatioiden henkilöstöä pitäisi merkittävästi vahvistaa, kuten humanististen tieteiden tutkimusta kaikilla mahdollisilla tasoilla. Lisää väkeä ja lisää tiloja - mielellään jatkuvan kasvun hengessä tästä ikuisuuteen. Tuen lämpimästi niitä päättäjiä, jotka mahdollistavat tällaisen kehityskulun.

Mutta jos tällaista kehitystä ei sittenkään olisi näköpiirissä, säilytystilat täyttyisivät ja Museoviraston resurssit menisivät vain seinien pystyssäpitämiseen, kannattaisi kai miettiä avoimesti vaihtoehtoja. Vastuu aina rajallisten resurssien kohdentamisesta taitaa olla viime kädessä kaikkein eniten teillä arkeologeilla itsellänne. Mitä te itse haluatte, jos resurssit eivät jatkossa lisäänny? Minä olisin huolissani säilytystilan loppumisesta ja sen seurauksena kaivaustoiminnan supistumisesta.

Ymmärtääkseni valintaa säilytettävän esihistoriallisen aineiston osalta on tehty aina. Kaivauksista on eri aikoina otettu eri tavalla erilaisia aineistoja haltuun - viime aikoina enemmän kuin sata vuotta sitten, mikä on varmasti oikein hyvä asia tutkimuksen kannalta. Ymmärtääkseni kaikkea kiinnostavaa maa-ainesta ei silti nytkään kerätä talteen. Jos jonkinlaista valintaa kuitenkin aina tehdään, en ihan ymmärtänyt, miksi sen tekeminen takautuvasti olisi täysin mahdotonta? Juhani Kostet kirjoitti näytteiden säilyttämisestä siten, että vähempikin määrä voisi mahdollistaa tutkimuksen. Maallikon korvaan se ei kuulosta täysin mahdottomalta.

Vaikka muut huomioni olisivat täyttä roskaa, sentään yhdessä asiassa uskon viestissäni osuneeni oikeaan: tämä keskustelu tuntuu yliampuvalta. Enpä muistakaan, koska minua on viimeksi syytetty etnisestä puhdistuksesta.

Kalle Kallio 25.4.2013 12:59

Tämä keskustelu on todella ollut hyödyllinen, koska se paljastaa, että edes museolaitosken sisällä
ei tiedosteta arkeologisen aineiston ainutkertaisuutta suhteessa muihin museo- ja arkistokokoelmiin.

Etenkin esihistorialliset aineistot ovat nimittäin kaikki mitä sen aikakauden ihmisistä ja
yhteiskunnasta on säilynyt. Näitä aineistoja ei voida verrata vaikkapa Kallen esiin nostamiin rautatieläisaineistoihin, koska rautatieläisistä sentään tiedetään jo lähtökohtaisesti äärettömän paljon. Vaikkapa miten he asuivat, mikä oli aikauden yhteiskuntarakenne, mitä he söivät ja jopa yksittäisten rakentajien kotiosoittet ja nimet.

Työmaatason asiakirjojen hävittäminen, vaikka omalta osaltaan surullista onkin, ei ole kuin häviävän pieni osa siitä mitä koko rautatienrakentajien yhteiskunnasta tiedetään ja voidaan edelleen saada irti kaikesta säilyneestä ja olemassa olevasta esineellisestä
ja kirjallisesta aineistosta. Vaikka kaikki museoissa ja arkistoissa oleva rautatierakentajia käsittelvä
aineisto poistettaisiin, niin edelleen tiedettäisiin, että rautatiet rakennettiin.

Vähääkään polemisoimatta, niin hävittämällä esihistoriallisia aineistoja sen sijaan hävitetetään kokonaisista yhteiskunnista pahimmassa tapauksessa kaikki mitä näistä voidaan koskaan saada tietää. Kukaan tuskin haluaa ottaa harteilleen eettis-moraalista vastuuta tämänkaltaisesta etnisestä puhdistuksesta vain voidakseen osoittaa, että mielläkin osataan säästää?

Mikael A. Manninen 25.4.2013 11:14

Jarmo Kankaanpään esille tuoma ero arkeologisten ja arkistoaineistojen välillä on mielestäni tässä keskustelussa ensisijaisen tärkeä. Lisäksi Kalle Kallion esittämä ajatus siitä, että arkeologisia kokoelmia pitäisi karsia koska muitakin kokoelmia on karsittu, on erikoinen. Eikö tässä ole tarkoitus yrittää luoda parempaa kokoelmapolitiikkaa eikä vain varmistaa, että kaikki historiatieteet kärsivät lyhytnäköisistä päätöksistä tasapuolisesti?

Viime kädessä kyse on tietenkin rahasta. Niin kauan kuin Museoviraston pääjohtaja antaa julkisuudessa ymmärtää, että arkeologisten aineistojen säilyttäminen on liian kallista niistä saatavaan hyötyyn nähden, on hyvin epätodennäköistä, että alan rahoitustilanne paranee. Silti näkemys, että museoala on päättymättömässä taloudellisessa syöksykierteessä ja meidän on vain opittava valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä, on mielestäni tällaisten keskustelujen lähtökohdaksi liian pessimistinen.

Noora Taipale 25.4.2013 09:26

"Arkistojen kohdalla voi todeta, että asiakirjoja hävitettäessä pystytään tarkasti selvittämään, mitä tietoja ne sisältävät eli miten tärkeitä ne ainakin sillä hetkellä ovat historiallisina dokumentteina. Asiakirjojen tekstit voidaan nykyisin myös skannata digitaaliseen muotoon, jolloin alkuperäiskappaleen hävittämisen yhteydessä katoava tieto rajoittuu lähinnä paperilaatuun, musteen kokoonpanoon ja mahdollisiin sormenjälkiin."

No ette kai te arkeologit voi ihan vakavissanne väittää, etteikö arkistolaitos seuloisi myös tosi mielenkiintoista kamaa! Eikä seulottavaa aineistoa taatusti digitoida - se on ihan liian kallista. Ja vaikka seulottava kama olisikin muka informaatioköyhää, avaahan paperilaadut, muste ja sormenjäljet tulevaisuudessa mitä mahtavampia tutkimusmahdollisuuksia, kun vain keksitään sopivat menetelmät!

Joopa joo 25.4.2013 09:04

Kalle Kallio esittää kommentissaan, että arkeologisia löytöjä pitäisi voida karsia, koska arkistoissakin karsitaan aineistoja ja koska “muidenkaan perinnealojen aineistoja ei säilytetä kattavasti”. Edelleen hän ehdottaa, että aineistoa seulottaisiin jo kaivauksilla kartunnan hillitsemiseksi, ja että arkeologisten asiantuntijoiden pitäisi tehdä kokoelmissa seulontaa samaan tapaan kuin arkistolaitoksessa.
Arkistojen kohdalla voi todeta, että asiakirjoja hävitettäessä pystytään tarkasti selvittämään, mitä tietoja ne sisältävät eli miten tärkeitä ne ainakin sillä hetkellä ovat historiallisina dokumentteina. Asiakirjojen tekstit voidaan nykyisin myös skannata digitaaliseen muotoon, jolloin alkuperäiskappaleen hävittämisen yhteydessä katoava tieto rajoittuu lähinnä paperilaatuun, musteen kokoonpanoon ja mahdollisiin sormenjälkiin.
Arkeologisten löytöjen ominaisuuksiin taas kuuluu, että niiden koko dokumenttipotentiaalia on asiantuntijoidenkin mahdoton arvioida. Tämä johtuu toisaalta siitä, että sekä tutkimusmenetelmät että arkeologia itse tieteenä kehittyvät jatkuvasti, jolloin yksittäisestä löydöstä voi kaivaa esiin yhä uutta informaatiota, jonka olemassaoloa ei aikaisemmin ole osattu aavistaakaan, toisaalta siitä, että kuva esihistoriasta laajenee ja tarkentuu jatkuvasti, jolloin nousee yhä uusia kysymyksiä selvitettäviksi. On siis hyvin vaikea mennä sanomaan, että jokin löytö on tärkeämpi kuin toinen, tai jokin niin vähäpätöinen, että se joutaa mennä. Kaikkein vähiten sen pystyy sanomaan henkilö, jolla ei ole käsitystä arkeologisen tutkimuksen nykytilasta.
Pääjohtaja Kostet on museomiehenä ottanut silmätikukseen kivikautiset kvartsi-iskokset ja keskiaikaiset luut oletettavasti siksi, että ne muodostavat suurimmat yksittäiset löytöryhmät, jotka eivät kelpaa museoiden näyttelyesineiksi. Ongelma on siinä, että arkeologit eivät kaiva tuottaakseen museoille näyttelyesineitä vaan hankkiakseen omalle tieteenalalleen tutkimusaineistoa, voidakseen kirjoittaa sitä esihistoriaa, joka antaa kaikille arkeologisille löydöille kontekstin ja siinä ohessa Suomelle menneisyyden. Tämä aineisto on kuitenkin lain mukaan luovutettava Museovirastolle (virallisesti ”Suomen Kansallismuseon kokoelmiin”), joka siis ei ilmeisesti todellisuudessa haluaisi siitä kuin kermat (näyttelykelpoiset loistoesineet) päältä. Miltä mahtaisi historiantutkijoista tuntua, jos valtionarkisto yhtäkkiä ilmoittaisi tuhoavansa kaikki kirkonkirjat koska ne vievät liikaa tilaa eivätkä kuitenkaan ole kuin kasa synnyin- ja kuolinvuosia? Suomessahan synnytään ja kuollaan koko ajan – mitä uutta tietoa siitä muka saisi? Jos nyt oikein ruikutatte, niin pari voisi säästää malliksi, että ihmiset näkisivät, miltä ne näyttivät!
Kvartsien varastointi aiheuttaa varsin vähän työvoimakustannuksia, sillä – kuten Marianna Niukkanen aikaisemmin totesi – aineisto ei vaadi konservointia ja arkistohenkilökunta on minimaalisen pieni. Huomattavasti enemmän kustannuksia tuottavat esimerkiksi metalliesineet, jotka vaativat sekä kalliin konservoinnin että erityiset säilytysolosuhteet, mutten ole kuullut kenenkään vaativan niiden poistamista kulujen säästämiseksi. Kvartsin säilytyksessä kustannuksia tuottaa pääasiassa huippukallis ja löytöjen laatuun nähden aivan tarpeettoman hieno varastotila sähköisine hyllyköineen. Käytännössä kvartsit voitaisiin varastoida lastulevyhyllyille vaikka vanhaan lämmittämättömään navettaan, jos vain kosteus pysyy niin pienenä, etteivät varastoinnissa käytetyt pahvilaatikot homehdu. Kvartsithan ovat jo säilyneet maassa tuhansia vuosia!
Olemassa olevan, huomattavilla summilla hankitun ja tutkimuspotentiaaliltaan juuri tällä hetkellä voimakkaassa nousussa olevan aineiston hävittäminen tilanpuutteen varjolla tuntuu hölmöläisen hommalta. Asiaa tuntemattomien on ehkä myös hyvä tietää, että kvartsi muodostaa meikäläisen vanhemman kivikauden tärkeimmän ja pääasiallisen esineellisen lähdeaineiston; kvartsi-iskosten hävittäminen hävittäisi kappalemääränä pikaisesti arvioiden n. 80-90% esikeraamisen kivikauden löydöstöstä. Tieto, joka samalla katoaisi, koskisi muun muassa Suomen varhaisinta jääkaudenjälkeistä asuttamista. Halutaanko maamme varhainen menneisyys todella tuomita ikuisesti historian hämärään?


Jarmo Kankaanpää 25.4.2013 00:54

Itse en kaipaa keskustelua siitä, mistä osasta arkeologisia kokoelmia voidaan perustelluimmin luopua, vaan siitä mihin ja miten nykyisiä kokoelmia pitäisi käyttää ja hyödyntää. Kokoelmat voi nähdä myös mahdollisuutena, joiden potentiaalia ei tällä hetkellä voi täysimittaisesti hyödyntää.
Eräs ehdotus, jonka äskettäin kuulin olisi vaikkapa KM-luettelon digitoiminen.

Esitän vastavuoroisesti rakentaviksi tarkoitettuja kysymyksiä. MIKSI arkeologisten kokelmien kuvaamiseen tarvitaan lupa? MIKSI itse otetuista kuvista pitää maksaa Museovirastolle niitä julkaistessa? MIKSI arkeologisissa kirjoissa ja julkaisuissa on vähän esinekuvia? MIKSI ne ovat usein tutkimuksen tarpeisiin käyttökelvottomia?

Jasse Tiilikkala 24.4.2013 17:54

Mikä on esimerkiksi näiden nyt lakkautettujen museoiden kokoelmien kohtalo? Useaanhan on lahjoitettu esineistöä näytteilläpitoa varten. Nyt kun kyseinen museo sitten suljetaan rahojen puutteessa palautetaanko esineistö alkuperäisille omistajille? Joe ei, niin jaetaanko esineistö sitten sulle mulle periaatteella?

Tommi 24.4.2013 17:45

Kerrassaan mielenkiintoisen keskustelun Juhani Kostet on saanut aikaan! Vaikka ymmärrän toki arkeologien huolen tutkimusaineistojen mahdollisesta hupenemisesta, keskustelu tuntuu ulkopuolisesta jotenkin yliampuvalta suhteessa muihin tieteisiin ja niiden aineistoihin. Ei muidenkaan perinnealojen aineistoja säilytetä kattavasti.

Arkistoissa on jo pitkään harjoitettu pakon sanelemana seulontaa. Vaikkapa oman tutkimuskohteeni, rautatienrakentajien, kohdalla ongelmana on se, että työnantajatason asiakirja-aineistoista jäljellä on vain keskushallinnon asiakirjat, kun työmaatason (sosiaalihistoriallisesti luultavasti kiinnostavampi) aineisto on hävitetty. Jos tällainen hävityspäätös tehtäisiin nyt, olisin tietysti barrikadeilla sitä ankarasti vastustamassa, mutta tutkimusta on tehtävä niistä lähtökohdista, joista se on tässä hetkessä mahdollista. Ei tutkimus siihen pääty, jos aineisto on niukempi - se muuttaa muotoaan.

Vertailu arkistojen seulontaperiaatteisiin on nähdäkseni tässä asiassa oleellisempi kuin vertailu museoesineisiin, koska kyse on ensisijaisesti tutkimusaineistosta. Kaikkea aineistoa tuskin voi pitkällä tähtäimellä säilyttää potentiaalista kiinnostusta silmälläpitäen - eihän sitä säilytetä muidenkaan tieteenalojen tarpeisiin. Luonnollisesti poistaminen ja seulonta tekevät kipeää, mutta sitä varten meillä pitäisi olla arkeologian asiantuntijoita, jotka osaavat tehdä priorisointeja samalla tavalla kuin arkistolaitoksessa on jo vuosikymmeniä tehty seulontaa. Joskus siinä tietysti mennään pieleen, mutta sen kanssa on pakko elää. Museoväki ei voi paeta vastuutaan vaan meidän on valittava se, mitä jälkipolville säästetään - uskoakseni myös esihistoriallisen aineiston osalta.

Vaikka en tunne tarkoin arkeologisen toiminnan tämän hetken kustannuspohjaa, valitettavasti yleisenä lähtökohtana on se, että museopuolen resursseista suurin osa menee henkilöstökuluihin ja kiinteistöihin. Jos kiinteistökulujen annetaan kasvaa, jää vähemmän rahaa palkkoihin ja päinvastoin. Minä tulkitsen Kostetin ehdottaneen, että entä jos kulujen painopistettä voisi pitkällä tähtäimellä siirtää säilyttämisestä työn puolelle. Toki tästä voi olla toistakin mieltä, mutta silloin pitää muistaa, että henkilöstöön jäänee sitten aina vain vähemmän resursseja.

Toisaalta minusta olisi hyvä muistaa, että poistojen tekeminen edellyttää sekin melkoisen työmäärän - resurssinäkökulmasta kestävämpi ratkaisu onkin tulevan kartunnan hillitseminen ja aineiston seulominen jo kaivauksilla. Myös ehdotus varasto-olosuhteiden tason laskemisesta voisi olla resurssinäkökulmasta ihan harkinnanarvoinen, joskin konservointiperiaatteiden vastainen.

Kalle Kallio 24.4.2013 17:29

Nyt kun on kuultu monia hyviä puheenvuoroja siitä, miksi arkeologisten kokoelmien pilkkominen entistäkin pienemmäksi silpuksi olisi vähintäänkin arveluttavaa, ainakin minua kiinnostaisi kuulla, mikä esimerkiksi kokoelmien säilyttämisestä koituvien kiinteistökulujen suuruusluokka Museoviraston koko budjettiin nähden on. Tiedän aiheesta sen verran, että arkeologisten kokoelmien hoitoon liittyvä työ on hyvin pienen ihmisryhmän vastuulla. Ainakin nämä menot ovat siten kärpäsenlikaa valtion budjetissa, jossa koko Museoviraston osuuskin on Helsingin sanomien grafiikoissa aina onnettoman pieni pampula. Leikkaaminen leikkaamisen vuoksi ei ole mielestäni kannatettava ajatus, vaikka valtion johto ja muut tahot maalailisivat minkälaisia kauhuskenaarioita. Leikkaaminen säilytystilakuluista voi tuntua esimerkiksi irtisanomisiin verrattuna kivuttomammalta vaihtoehdolta, mutta sen kerrannaisvaikutukset tieteelle ja yhteiskunnallemme tulisi huomioida ja tarve arvioida pitkänäköisemmin kuin ensi vuoden budjettia silmälläpitäen.

Noora Taipale 24.4.2013 12:47

Museaalinen poisto puhuttaa nyt ja näin on hyvä. Kokoelmien kestämätön kasvu verrattuna käytössä oleviin resursseihin on puhuttanut museoita Euroopassa ja Yhdysvalloissa aina 1970-luvulta lähtien ja Suomessakin 1990-luvulta alkaen. Museoammattilaiset ymmärtävät kokoelmiensa arjen ongelmat, kuten säilytystilojen rajallisuuden ja optimaalisten olosuhteiden viemät resurssit. Ymmärryksen taustalla on myös fakta, että museoiden omien kokoelmien vaikuttavuus tuntuu yhä enemmän ja enemmän jäävän museoihinkin yltävän elämyshakuisen arjen jalkoihin.

Museaalisen poiston alueella on joukko kokoelmanhallintaan liittyviä käytännön haasteita. Tässä kommentissa esitetyt ajatukset liittyvät poistokysymykseen suomalaisissa taidemuseoissa. Taustalla ovat Jyväskylän yliopistoon valmisteilla olevan museologian väitöstutkimukseni yhteydessä 2012 suomalaisiin taidemuseoihin suoritetun kyselyn tulokset että 2011 julkaistun artikkelini Disposals Protected by Values: Museums as Owners of the Process pohdinnoista (Museums Etc: Museums and the Disposals Debate).

On huomioitava, että museaalinen kokoelmanhallinta on yli yhden ihmisiän ulottuvaa pitkäjänteistä toimintaa. Yksi toimessaan oleva ”kokoelmanhaltija” on välittäjänä pitkässä ketjussa, joka takaa kulttuurihistoriallisesti merkittäville esineille säilyvyyden tuleville sukupolville. Tässä kahdella tapaa ymmärrettävässä välittäjän roolissa on tärkeää tunnistaa työn luonne: oman aikansa kokoelman tietoarvon välittäjänä sekä fyysisen kokoelman säilyvyyden takaajana. Yhtälössä kokoelmien säilyvyys oman aikamme yli on erittäin tärkeä tekijä, jonka kokoelmien parissa työskentelevät museoammattilaiset tiedostavat hyvin. Ei ole paha asia, että yhteiskunnassa on instituutioita, jonne on ”säilötty historiaa” muutenkin kuin bittimuodossa.

Säilötyn historian elämä museossa jakautuu kokoelmanhallinnallisesti useaan eri vaiheeseen: hankinta, inventointi, kuntokartoitus, arvotusprosessi, konservointi (ennaltaehkäisevä ja kohteeseen kajoava), säilytys ja poisto. Poisto osana kokoelmanhallintaa instituutiossa, jonka yhtenä ydin tehtävän on säilyttää, on kieltämättä ristiriitainen. Tilanne täytyy nähdä kokonaisuuden kautta. Poisto kokoelmanhallinnan päätepisteenä pakottaa kaikki edeltävät toiminnot yhteneviksi ja prosessin tuloksena kokoelmatietämys syventyy. Poistoa ei ole mahdollista tehdä ennen kuin edelliset kokoelmanhallinnalliset vaiheet on käyty tyhjentävästi läpi.

On totta, että suomalaisissa museoissa kokoelmanhallinnan päätepisteeseen, eli poistoon on suhtauduttu varovaisesti verrattuna museoihin muualla Euroopassa tai Yhdysvalloissa, etenkin myynti poiston kanavana on nähty hyvin kielteisenä. Taidemuseoihin lähetetyn kyselyn perusteella suhtautuminen poistoon on kuitenkin pikkuhiljaa muuttumassa.

Poistolla on monet kasvot. Sen muotoja ovat myös siirto, vaihto, lahjoitus, palautus, luovutus ja dokumentoitu tuhoaminen. On muistettava, että poisto itsessään varaa runsaasti museaalisia resursseja ennen potentiaalisia hyötyjä. Poistopäätöksen saaneen esineen inventoinnin on oltava valmis, sen kunnosta on oltava realistinen käsitys ja esineeseen vaikuttavan arvoverkoston roolin on oltava selvillä. Kokonaisarvion kuluessa esine on koko ajan omistavan museon hallussa ja varaa resursseja säilytystiloissa. Arvioinnin jälkeen esineet käyvät läpi poistoprosessin, johon itsessään kuuluu useita vaiheita ja jossa on otettava huomioon mm. ICOM:n eettisten ohjeiden mainitsema ”täysi ymmärrys esineen merkityksestä”, lain tuomat raja-arvot, poiston perusteet, poiston metodi ja lopulta fyysinen poiston tapa. Kun esine on lopulta fyysisesti poistettu museon kokoelmasta, on päätettävä minkä asteisesti poistettujen esineiden tiedot tallennetaan osana kokoelmahistoriaa ja kuinka ne merkitään kokoelmatietokantaan.

Ennen poistoa on myös hyvä huomioida kuinka suorittaa museaalinen poisto mahdollisimman läpinäkyvästi, jotta se ei kompastu skandaalilähtöiseen julkisuuteen. Tästä museotyön arjessa ei koskaan ole kysymys. Museaalinen poisto ei ole museoammattilaisille suuri tabu, kuten Helsingin Sanomissa 6.4.2013 uutisoitiin. Se on vain toistaiseksi vähän käytetty museaalinen työkalu. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on julkaistu runsaasti poistoon liittyvää kirjallisuutta sekä tehty poisto-ohjelmia ja Suomessakin on museoita, joilla on käytössään aktiivinen ja jo hankintavaiheessa huomioitu poisto-ohjelma. Suurelta osin suomalaisten taidemuseoiden ja varmasti muidenkin museoiden kohdalla työ on kuitenkin vasta alussa.

Museaalinen poistotoimenpide on pitkä prosessi ja edellä esitetyn lisäksi yhtenä luonnollisena hidasteena on nähty myös kokoelmien kokonaisarvion puute. Suomalaisten museoiden kokoelmanhallinta on vasta nyt pääsemässä vaiheeseen, jossa museoilla on täysimääräinen käsitys kokoelmiensa sisällöistä, luonteesta ja yhteiskunnallisesta merkittävyydestä. Työtä ovat edistäneet sekä kokoelmanhallintajärjestelmät että kokoelmapoliittisten ohjelmien kirjoittaminen ja päivittäminen 2000-luvun kuluessa.

Poisto vaatii aikaa, jota useinkaan talouden heilahtelut eivät salli. Ideaalissa tapauksessa museoammattilaiset toimivat oman aikansa puskureina, jotta ohut kulttuuriperintömme säilyisi tuleville sukupolville. Tässä prosessissa korostuu museohenkilökunnan rooli välittäjänä. Tallennustyön sekä siihen liittyvän kokoelmanhallinnan hankinnasta poistoon haluaisin nähdä pysyvän museoammattilaisten käsissä. Tämä on työtä, johon myös aktiivinen poisto-ohjelma kuuluu olennaisena osana. Kyselyni osoitti, että laajan keskustelun myötä syntyy myös kauaskantoisia ja heritologisesti kestäviä päätöksiä.



Nina Robbins 24.4.2013 12:13

Sirkku Döllen kommentti kulttuurihistoriallisten esineiden myynnistä tuo hyvin esille keskeisen ongelman, joka vaivaa tätä keskustelua: museoihmiset käsittelevät arkeologisia löytöjä näyttelyesineinä, joista kokoelmiin riittää “yksi edustava kappale”; samankaltaiset löydöt – esimerkiksi kvartsi-iskoskokoelmat – nähdään vain saman toisintoina. Tutkijalle taas jokainen löytö on uniikki ja sisältää uniikkia tietoa, joten sen hävittäminen on kuin sivun repimistä kirjasta: kadotettua ei saa enää takaisin. Joku Ansel Adamsin vedos on yksi monista, eikä myyty kappale varmaan joutunut roskapönttöön. Kvartsien ja luiden kohdalla ei kuitenkaan ole kyse myymisestä vaan hävittämisestä. Tutkijan kannalta tällaisissa kokoelmissa kiinnostavat eivät vain esineiden yksittäiset piirteet (joita kvartsi-iskoksissakin on runsaasti, vaikkei maallikko niitä erottaisikaan) vaan myös mahdollisuus analysoida niitä tilastollisesti ja vertailla eroja kokoelmien välillä. Nimenomaan variabiliteetti on niitä asioita, joilla jätteestäkin saadaan kaivettua esiin muinaisia ryhmiä, perinnelinjoja ja jopa yksilöitä siinä Päivi Pykälä-ahon mainitsemassa “tavisten” tutkimuksessa, jota kivikautinen arkeologia käytännössä on. On sinänsä ihmeellistä, ettei vastaavaa “samanlaisia” esineitä vertailevaa tutkimusta näytetä arvostettavan ainakaan museaalisen esineellisen kulttuurihistorian puolella; olisihan käsityönä valmistettujen esineiden – vaikkapa kirveenvarsien – erojen vertailu nimenomaan tapa päästä käsiksi kasvottoman “geneerisen kansanihmisen” takana lymyileviin todellisiin yksilöihin. Myös Ansel Adamsin vedostustekniikasta voisi löytää uutta tietoa vertailemalla “samanlaisia” vedoksia keskenään, varjostus ja lisävalotus kun eivät käsin tehdessä koskaan onnistu täsmälleen samalla tavalla.

Jarmo Kankaanpää 24.4.2013 11:43

Luiden ja kivimateriaalin varastoimisen ei tarvitse olla kallista - niitä ei tarvitse konservoida, eikä niiden säilyttäminen vaadi erityisolosuhteita. Arkeologiset kaivaukset sen sijaan ovat hyvin kalliita; löydöille kertyy kova kilohinta jo varsinaisen kaivausprosessin aikana, ja sen takiahan kaivauksia tehdään, että menneisyydestä saataisiin tietoa. Tutkimusmateriaalin hävittäminen kaivausten jälkeen varastointikuluihin vedoten ei olisi järkevää eikä myöskään kokonaisuuden kannalta kustannustehokasta. Tarvitseeko esim. isot luuaineistot säilyttää huipputeknisessä varastossa Helsingin keskustassa, vai voisiko niille löytyä jokin muu varastointipaikka?

Marianna Niukkanen 24.4.2013 10:33

Vastauksena edelliseen: kirjoitus ei varmasti edusta ainakaan koko Museoviraston tai virastossa työskentelevien arkeologien kantaa. Erityisesti mitä tulee kokoelmien säilyttämiseen ja kokoelmien tutkimiseen. Arkeologiset löydöt eivät ole näytteitä, ne ovat kokonaisuuksia. Löytöjen pilkkominen palasiksi on hyvin erikoinen ajatus.

Petro Pesonen 24.4.2013 10:27

Ottamatta sen suuremmin kantaa kirjoituksen muihin teemoihin, haluaisin kommentoida erästä tiettyä lausahdusta: ” Tiedän kyllä, että löydöille voidaan esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta vastauksia ei nykymetodeilla saada. Säilytämmekö siis kaikki löydöt ja odotamme, että joskus keksitään menetelmiä, joilla vastauksia saadaan?”

Vastaus on ehdoton KYLLÄ. Mielestäni on ylimielistä ajatella, että jos me emme tällä hetkellä menetelmien puolesta pysty jotain asiaa tutkimaan, ei kukaan muukaan koskaan sitä pysty tekemään – tai saa tehdä. Kuten kommenteissa on toistuvasti todettu, menetelmät kehittyvät jatkuvasti. Esihistoriasta tiedetään vielä niin vähän, että kukaan ei ole pätevä sanomaan, mitkä löydöt voidaan poistaa tai pilkkoa osiin tekemättä hallaa tieteelle ja tutkimukselle.

”2.13 Poistot museokokoelmista
Esineen tai näytteen poistaminen museon kokoelmasta edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä.”
- Museotyön eettiset ohjeet, ICOM.

Haluaisin myös kysyä, edustaako kirjoitus nyt pääjohtaja Kostetin henkilökohtaista vai koko Museoviraston kantaa arkeologisiin kokoelmiin?

Sanna 24.4.2013 10:13

Meillä Museovirastossa on jäänyt huomiotta kuntaministeri Henna Virkkusen (kok) toiminta: kuntia tullaan vääjäämättä yhdistämään. Pääkaupunkiseudun alueella tämä todennäköisesti tulee koskemaan Helsinkiä, Espoota ja Vantaata. Nyt leikin ajatuksilla... Näiden em. kaupunkien sekä kulttuurihistorialliset että taidemuseot tullaan mahdollisesti yhdistämään, millä on vaikutuksia kokoelmiin ja henkilöstön määrään. Museoita tulee katoamaan huomattavia määriä seuraavan 10 vuoden aikana Suomen kartalta. Tähän on osin tietoisesti pyrittykin. Entäpä jos arkeologisia kokoelmia olisi siroteltu ympäri Suomea hallinnollisten rajojen muuttuvassa tilanteessa? Saattaisi käydä niin ja kohta niin ilmeisesti tulee tapahtumaan, että kukaan ei enää tiedä, missä mikin kokonaisuus tai kokoelmien osa on. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että valtio tässä epävarmuuden tilanteessa kantaa vastuunsa esihihistoriallisen datan säilymisestä tuleville polville. Hallinnointi Suomessa on muutoksen kourissa ja sillä on vaikutuksia museokenttään. Onko asiaa edes pyritty tutkimaan?
Niistä kvartseista: On kestänyt aikansa, kun ensimmäinen tutkijapolvi on kouluttautunut tämän muinaisen teknologian asiantuntijoiksi. On vierinyt vuosia, kun he ovat pätevöityneet yliopistotason opettajiksi. Nyt meillä viimeinkin - muutaman kymmenen vuoden viiveellä - on kasvamassa nuori ja innokas tutkijasukupolvi, joka kykenee kertomaan, miten tavikset ennen elivät. Asiasta on väitelty tohtereiksi, tehty lisureita, graduja ja julkaistu artikkeleita. Arkeologia ei tieteenä voi eikä saa olla indiana jonesten kansoittamaa aarteenetsimistä ja siitä kertomista, vaan sen on tutkimusena kohdistuttava tasapuolisesti eri löytömateriaaleihin. Tämä vuoksi niitä on säilytettävä kokoelmissa myös tuleville sukupolville kokonaisuuksina - ei näytteinä.
Tämä pätee myös arkeologisissa kokoelmissa olevaan luumateriaaliin. On ilmestynyt väitöskirjoja - poikkitieellisesti luonnontieteiden puolella, arkeologit ovat avartaneet tietämystämme tavisten ruokavaliosta ja pärjäämisestä muinaisuudessa ja oikeuspatologitkin ovat viimein innostuneet tutkimaan vainajiemma DNA:n yhteyksiä nykypopulaatioon. DNA-tutkimus ei rajoitu pelksätään ihmisiin, vaan kotieläintemmekin muinainen perimä on tutkijoiden kiinnostuksen kohteena juuri nyt. Kyse ei ole ainoastaan domestikoiduista eläinlajeista vaan porokantamme DNA:ta tutkitaan täälläkin hetkellä Norjassa.
Edellä mainitujen löytömateriaalien tutkimuksella on laajoja kansainvälisiä ja kansallisia ulottuvuuksia - yhteyksiä löytyy jopa näyttelytoimintaan. Kaikki tämä merkitsee sitä, että arkeologisia kokoelmia tutkitaan intensiivisesti ja monipuolisesti ei pelkästään typologissti. Yritämme saada luurangolle lihakset. Tätä on jatkunut jo pitkään - tällä vuosituhannelle lainausmäärät ovat olleet säännönmukaisesti yli 20 000 löytöä vuodessa. Lopuksi - esineellistä kulttuuriperintöämme säilytetään museoissa myös sitä varten, että tulevaisuudessa niitä voidaan uusin menetelmin tutkia.

Päivi Pykälä-aho 24.4.2013 08:46

Mitä dokumentoidaan ja mitä varastoidaan? Nämä ovat olleet ja tulevat aina olemaan arkeologian ja muinaismuistohallintojen keskeisiä kysymyksiä. Suomen tilannetta hyvin vähän seuraavana olin yllättynyt, että löytöjen varastoiminen olisi meilläkin ongelma. Lähi-idässä jokaisen pienenkin kaivauksen sivutuotteena syntyy tuhansia tonneja keramiikkaa. Joka päivä käydään lävitse edellisen päivän löydöt, valitaan vain murto-osa kokonaismäärästä dokumentoitavaksi ja säilytettäväksi, loput palautetaan paikalle "ruukunsirpalejätekasoiksi". Museoiden varastot pullistelevat kaikenlaisista löydöistä. Turkissa huhuttiin jopa viime vuonna siitä, että museoille annettaisiin lupa myydä "duplikaatteja", i.e. esim. vaaseja, joista on kokoelmassa olemassa niin monta kappaletta, ettei yhden myymisestä olisi haittaa. Varastoiminen maksaa aina mutta mikä ei maksaisi? Olemme toistaiseksi väljä maa, emmekä ole hukkumassa muinaismuistoihin. Kokoelmien ja varastojen sijoittamista paikallisesti kannatan ja sitä, että Kansallismuseon "Exotica" pääsisi useammin esille.

Sanna Aro-Valjus 24.4.2013 07:54

Keskustelulle on tarvetta, mikä sinänsä ei ole uutinen, mutta monien polttavien ja ajankohtaisten asioiden joukosta tämä kohu nousee nyt esiin sellaisena, josta kohoaa pistävimmänhajuinen savu. Blogi kommentointimahdollisuuksineen on oiva foorumi, jonka rinnalla keskustelua on pari päivää käyty Suomen arkeologien yhteisellä postituslistalla (kaikille avoin arkeologi-lista).

Erinomaista, että niin kiviesineistön kuin luuaineistojenkin huippuasiantuntijat ottavat kantaa tuiki tärkeisiin tutkimusaineistoihinsa samalla puolustaen kaikkea arkeologista esinetutkimusta ja empiirisen aineiston tutkimusta muutenkin tällä materiaalisen kulttuurin tutkimukseen perustuvalla alallamme. Mielipiteitä on vaikea pitää muuta kuin oikeina ja vakuuttavina niistä lähtökohdista, jotka tutkijalla on ja täytyy olla.

Samalla on täysin ilmeistä, että mielipiteet myös arkeologikunnan sisällä varioivat hyvin paljon. Monet arkeologit ja monet arkeologisen löytöaineiston parissa työskentelevät tai asian kanssa muutoin aktiivisesti tekemisissä olevat asiantuntijat keskittyvät muuhun kuin aineistojen varsinaiseen tutkimiseen.

Ei voida nähdä, että tutkijan mielipide on se ainoa mahdollinen, vaikka kuinka tunnustetaan, että ilman tutkijoita ei arkeologiasta tulisi mitään, ei myöskään muinaisuuden esittelemisestä museoissa tai muualla.

Äskettäin järjestetyssä erilaisten muinaisjäännösten merkittävyyttä ja suojelutarpeita käsitelleessä työseminaarissa Georg Haggrén tiivisti osuvasti tulkinnan ääripäät: joko suojelemme vain monumentteja (kuten Turun linna) tai näemme, että kaikki ympärillämme on tavalla tai toisella arvostettavaa inhimillistä kulttuuriympäristöä ja siten varjelemisen arvoista. Todelliset vaihtoehdot ovat tältä väliltä ja kompromisseja.

Sosiaalisen median ja sähköpostittelun arkipäiväistyttyä tiedämme, että se, niin kuin sanomalehtiartikkelikin, on vain alkua ja Pandoran lipasta saadaan tuskin enempää kuin hieman raolleen. Odotan, millä foorumilla pääjohtajan aloittamaa keskustelua jatketaan siten ja jännitän, ketkä silloin saavat osallistua. Erityisesti toivon museologian osaajien (myös pääjohtajan kiinnostuksen museologiaan tietäen) tulevan mukaan.

En kannata yhdenkään arkeologisen löydön heittämistä pois sillä perusteella, että sen tutkiminen vaatii erityisosaamista (kvartsi, luu ja moni, moni muu). Haluan kuitenkin nähdä myös esimerkiksi kokoelmienhallinnan, viestinnän jne. huippuosaamisena. Uskon, että kun kaikki tieteenteko samalla on myös kulttuuripolitiikkaa ja rahalla on pakko pelata, on hyvä päästää pandoranlippaista höyryjä moninäkökulmaisesti ennen kuin lippaat räjähtelevät silmillemme omia aikojaan.


Mervi Suhonen 24.4.2013 06:18

Arkeologisen aineiston keskittäminen Museoviraston huomaan on aina kuumentanut tunteita. Pian käydään varmaan tulista keskustelua museoiden
kulttuurihistoriallisten aineistojen seulomisesta TAKO:n seurauksena. Katsommeko yhtä ja samaa esinettä eri henkilöiden elämästä kertovissa näyttelyissä?
Suomen kansallismuseon kokoelmista on myyty ja vaihdettu esineitä. Kohteet ovat
olleet jo kuolleiden kokoelmien
muodostajien aineistoja, joten
peräänhuutelua ei ole esiintynyt. Yhdysvalloissa on jo 1990-luvulla hankittu museolle käyttövaroja myymällä tunnetun
valokuvaajan valmistaman kuvan
toinen kappale.

Sirkku Dölle 24.4.2013 00:11

Juhani Kostet nostaa esiin tärkeitä ongelmia. Ongelmat eivät kuitenkaan koske vain arkeologista aineistoa. Esine- ja kuvakokoelmat ovat vielä oma lukunsa.
Kokoelmapoistojen tekemisen pohdintaa tulee auttamaan mahdollisuus tehdä hakuja kansalliseen tietokantaan. Saman tai samantyyppisen aineiston määrät ja sijainnit auttaisivat pohtimaan niin esineistön järkevän sijoituksen, tutkimuksen ja mahdollisen poiston tarpeita. Aineistoon liittyvät oikeudet, tai niiden puute, tulisivat myös näkyviin. Perusluettelointi ja erityisesti manuaalisen tiedon siirto tietokantoihin on ensisijaisen tärkeää. Täydellisestä luetteloinnista ei kuitenkaan kannata haaveilla. Museotieto täydentyy parhaiten tiedon tultua julkiseksi. Museotiedon tulisikin olla avointa ainakin museolaitoksen ja tutkijoiden kesken. Näin myös pohdinta museoiden aineistoista olisi laajempaa.
Maakuntamuseoiden roolia alueensa aineiston haltijana olisi laajennettava. Sama koskee joidenkin erikoismuseoiden asemaa, kuten Siida-museota. Museoaineistojenn järkevää sijoittelua ja työnjakoa museoissa pohditaan jo nyt museoviraston Tako-hankkeessa.
Kuntauudistuksen myötä museoita yhdistyy lähes joka päivä. Tähän ei kenelläkään näytä olevan näkemystä. Kuntauudistus tulee kuitenkin vaikuttamaan paljon myös esineistön mahdolliseen uudellensijoitteluun ja tehtävien jakoon. Tässä olisi tutkimuksen paikka.

Asko Mäkelä 23.4.2013 20:36

Arkeologina minua kiinnostaisi tietää, miksi juuri kvartsi-iskokset ja luut on otettu silmätikuiksi keskustelussa. Nämähän ovat juuri niitä löytöryhmiä, joiden analysoinnissa menetelmät ovat kehittyneet hurjaa vauhtia parin viimeisen vuosikymmenen aikana: nykyään todella osataan saada esim. kvartseista irti paljon kiinnostavaa tietoa, kuten pääjohtajalle toimittamamme artikkelitkin osoittavat. Niiden suhteen ei siis suinkaan enää tarvitse odottaa, että menetelmät tulevaisuudessa kehittyvät - vaikka kyllä sitäkin varmasti tulee tapahtumaan.
Se, ettei maassamme ole kovin monta henkilöä, joka hallitsee kvartsin tutkimusmenetelmät, on toinen kysymys, joka johtuu koulutuksen painopisteistä, ei aineistoista.

Tuija Rankama 23.4.2013 16:13

Muutama Kostetin tekstistä herännyt ajatus luututkijan näkökulmasta:
’Esimerkkinä historiallisen ajan arkeologiset tutkimukset, jotka tuottavat suuren määrän luulöytöjä, joiden tutkiminen on ollut hyvin vähäistä.’
Verrattuna moniin muihin maihin tutkimus on todellakin vähäistä – sillä Suomessa ei historiallisen ajan luuaineistojen tutkimusta rahoiteta osana normaalia kaivaustoimintaa, kuten muualla. Tämän tosiseikan huomioon ottaen luuaineistojen –omarahoitteinen- tutkimus on ollut jopa ällistyttävän vilkasta. Pelkästään Turun eläinluuaineistoista on kirjoitettu neljä gradua ja yksi väitöskirja, puhumattakaan muista kaupungeista. Harva muu arkeologinen löytöryhmä on yhtä tutkittu! Ja kuten Kati Salo edellä mainitsi, tutkimus jatkuu: nyt kun perustietoa alkaa olla valmiina, on päästy etenemään esimerkiksi muinais-DNA-tutkimukseen ja isotooppitutkimukseen. Museomateriaali tarjoaa siis lähdeaineistoa myös muille tieteenaloille, kuten eläin- ja populaatiotutkijoille.
’Tiedän kyllä, että löydöille voidaan esittää lukemattomia kysymyksiä, mutta vastauksia ei nykymetodeilla saada’
Mutta lukemattomiin kysymyksiin onneksi myös saadaan. Luuaineistojen tutkimuspotentiaalia ei ole vielä näännytetty edes nykymenetelmillä.
’Säilytämmekö siis kaikki löydöt ja odotamme, että joskus keksitään menetelmiä, joilla vastauksia saadaan?’
Jokaisella tutkijasukupolvella on uudet kysymykset ja myös uudet menetelmät, joista me voimme vain uneksia. Haluammeko tuhota tulevaisuuden tutkijoilta aineistot, vai oliko museolaitoksen tehtävä juuri päinvastainen? Omassa tutkimuksessani olen hyödyntänyt vuonna 1905 kaivettua ja talteen otettua palanutta luuta. Sata vuotta sitten palanutta luuta ei edes pystytty tunnistamaan, saati ajoittamaan: silti se talletettiin huolellisesti kokoelmiin eli lämmin kiitos sata vuotta sitten eläneille visionääreille! Suomen luuaineistot eivät ole niin runsaita, että niissä olisi toistoa ja päällekkäisyyttä, vaan jokainen kokonaisuus on ainutlaatuinen. Aineistojen karsiminen esimerkiksi mainittuun 10%:iin tuhoaa kokonaisuuden, vie materiaalin kaiken edustavuuden ja vetäisee niin sanotusti maton tulevaisuuden suomalaisten osteologien alta. Parhaimmillaan luututkimus on vetäessään suuria linjoja ja tutkiessaan aikakausien tai alueiden välisiä muutoksia, mutta näihin tarvitaan tilastollisesti luotettava määrä havaintoja: ts. paljon luita.


Auli Bläuer 23.4.2013 15:43

Kostet vaatii tarkkoja tietoja siitä, mitä kvartsi-iskoksilla voi tehdä kun niiden varastointi maksaa veronmaksajien rahoja. Hänelle on jo toimitettu tukku tutkimuksia, joista joitakin vaihtoehtoja selviää. Maksajan oikeuksista puhuttaessa pitäisi kuitenkin myös muistaa, että kyseisiä löytöjä on kaivettu myös mm. säätiöiden ja tutkijoiden omilla varoilla, ja näillä taas on oikeus odottaa, että löydöt hyödynnetään parhaalla mahdollisella tavalla. Koko kokoelmien ideahan on juuri se, että tulevaisuudessa niistä voidaan saada enemmän irti, muutenhan ne luetteloitaisiin jo kaivauksella ja heitettäisiin saman tien menemään. Se, että mm. kvartseja ei ole tutkittu enemmän johtuu pitkälti Museoviraston omasta politiikasta, jossa ei ole sisällytetty esimerkiksi pelastuskaivausten kustannuksiin varsinaista tutkimusta tai julkaisua vaan pelkästään dokumentointi; lähestulkoon kaikki varsinainen tutkimus on ollut yksittäisten tutkijoiden aktiivisuuden ja varainhankinnan varassa. Jos Museoviraston käytännöksi muodostuu pistää näyttävät löydöt näyttelyyn ja heittää loput pois, moniko omaa tutkimusta tekevä arkeologi on halukas luovuttamaan aineistojaan MV:lle "tallennettavaksi Kansallismuseon kokoelmiin" kun niihin palaamisen mahdollisuus on epävarma?

Jarmo Kankaanpää 23.4.2013 15:41

Ennen kaikkea olemassa olevia kokoelmia pitäisi hoitaa ja huolehtia että rahaa kokoelmien hoitoon on. Miksi useassa museossa näyttely- ja peda puolella on henkilökuntaa ja iso budjetti mutta kokoelma puolella ei ? Kymmeniä- ja satojatuhansia esineitä ei riitä hoitamaan yksi tai kaksi ihmistä niinkuin näkyy olevan tapana. Miksi kovien esineiden konservaattoreita ei palkata tyarpeeksi museoihin ? Ilman esinekokoelmia ei ole museoita. Muutosta siis tarvittaisiin, että kokoelmat säilyvät.

Nooa 23.4.2013 15:05

Teen itse tutkimusta ihmisluista, mutta koulutukseeni kuuluu myös eläinluututkimuksen osaaminen. Historiallisen ajan eläinluulöydöistä voidaan määrittää eläimen koko, sukupuoli, ikä, eläimen kärsimät sairaudet, geneettiset ominaisuudet, paloittelu ja teurastusjäljet sekä muut esim. jyrsijöiden ja lihansyöjien hampaanjäljet, jotka kertovat eläinten käytöstä ravinnoksi jne. Muinais-DNA analyysin myötä saadaan tietää sekä eläinten perimästä ja karjan sairauksista sekä stabiilien isotooppien avulla eläinten ruokavaliosta ja alkuperästä. Näillä päästään kiinni mielenkiintoisiin tutkimuskysymyksiin esimerkiksi suomalaisen maatiaisrotujen historiasta (Auli Tourunen et al.), tuberkuloosin alkuperästä ja tarttumisesta naudoilta ihmisiin (Mycobacterium bovis) neoliittisen kauden alussa. Lisäksi haluaisin kutsua blogin pitäjän ja kaikki muut kiinnostuneet 29.5 klo 9-15 keskustelemaan ihmisluihin liittyvistä eettisistä kysymyksistä ja ihmisluiden säilyttämisestä museoissa vs. uudelleenhautauksesta Tieteiden talolle (sali 505). Workshop on osa Lääketieteen historian pohjoismaista kongressia ja sinne on vapaa pääsy. Samana päivänä on myös prof. Charlotte Robertsin vierailuluento otsikolla "The past, present and future of palaeopathology - the impact of new analytical methods on our understanding of past health and disease" arkeologian oppiaineessa klo 16.15 (Unioninkatu 38F115), vapaa pääsy, tervetuloa sinnekin kaikki kiinnostuneet!

Kati Salo 23.4.2013 14:25

Käsittelin poistojen problematiikka gradussani Poistot museoiden kokoelmahallinnassa
http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.php?id=23330

Ritva Sara 23.4.2013 14:23


Lisää kommentti

Voit kommentoida blogin aihetta käyttämällä alla olevaa lomaketta. Sähköpostiosoitteen antaminen on vapaaehtoista ja se näkyy vain verkkosivujen ylläpitäjille. Kommentti-kentässä ei tarvitse itse laittaa rivinvaihtoja, vaan teksti rivittyy automaattisesti.

Nimi tai nimimerkki
Sähköpostiosoite
Kommentti
Roskapostitarkistus
2 + 5 = (ratkaise tämä laskutoimitus)